Kun mennään eteenpäin, näkee tien tuulilasin läpi paremmin kuin peruutuspeilistä.

Vuoden alusta on nuha vaivannut. Ahkerana aloitettu kuoroharrastuskin jäi kesken, kun ei ääntä saanut irti.

Ja nyt on kevät. Silloin pihisee aina. Ja tuhisee.

Mutta pihisee myös kuvainnollisestikin. Tietenkin hyvä, että edes pihisee, toisaalta toivoisi että ennemmin kulkisi vapaasti.

Joka tapauksessa: lupaan pyhästi alkaa taas ihmettelemään maailmanmenoa blogin kautta.

Tässä alla yksi pala tyttäreni maailmanhahmottamista... 
Jostain astronomian ja gastronomian väliltä.

Jos kuitenkin uskaltaudut myöntämään, ettei itsetuntosi ole kaikkein vahvin, saat epäuskoisia katseita vastaasi. Miten niin sinulla!!!??? Sinähän olet niin rohkea ja ulospäin suuntautunut! Sääliäkö kerjäät?

Melko tavallista on ajatella, että huonoitsetuntoiseksi julistautuva kerjää sääliä tai ihailua, vahvistusta. Paljon vaikeampaa on ymmärtää, että kyseessä on oikeasti ongelma. Ongelma, jonka voi itse tiedostaa, mutta johon vaikuttaminen on vaikeaa. Huono itsetunto syö kantajaansa jatkuvasti. Se on kuin syöpä; se voi alkaa yhdestä kohdasta ja levitä sieltä kaikkialle. Toisaalta se voi koteloitua, eikä häiritse lainkaan, kunnes rehahtaa taas esille. Rakkauden sädehoidossa se kutistuu, voi parantuakin kokonaan. Yhtä kaikki - ongelma se on.

Vahvan persoonan ei luulisi omaavan ongelmia itsetunnon kanssa, mutta se on valitettavasti harhaa. Vahvan persoonan kohdalla ongelmaa ei ehkä usko niin helposti ja hänen saattaa olla melkoisen vaikea myös selittää sitä toiselle. Ongelma voi liittyä vain johonkin tiettyyn osa-alueeseen, esim. ulkonäköön, lauluääneen, kömpelyyteen, seksuaaliseen riittävyyteen... Siksi se ei aina näykään.

Kun toiseen tutustuu, täytyy muistaa, ettei voi vielä tietää, missä hänellä on heikot kohdat. Ei tiedä historiaa, ei ole kokemuksia vaikeuksista. Ennen tutustumista toista kohtelee aivan vertaisenaan, saattaa jopa olla varovainen juuri niillä alueilla, jotka itselle ovat heikoimmat. Kun tutustuu jonkin verran, huomaa toisen vahvuudet. Tällöin olettaa, että tuo toinen itsekin tuntee ja tietää omat vahvuutensa. Esimerkiksi huomaa, että toinen on lahjakas piirtäjä, keskustelija, laulaja, seksikumppani tms., ja olettaa, että hän itsekin tietää asian niin olevan.

Mutta huonossa itsetunnossahan on kyse juuri huonosta itsetunnosta eli -tuntemuksesta. Ja tuntemuksella ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tuntemus on tuntijansa mielestä faktaa vaikka realistisesti arvioiden se on täyttä fiktiota. Toinen on ihan oikeasti mielestään surkea, kaukana lahjakkaasta.

Oma määritelmäni huonolle itsetunnolle on "taipumus uskoa, että on itse muita huonompi". Huono itsetunto on ilmeisesti lähtöisin melko varhaisesta lapsuudesta ja tarpeiden tyydyttämisestä ja sen semmoisesta psykologisesta lätinästä. Ja huonosta itsetunnosta pääsee eroon vuosien psykoterapialla. Mutta voiko siitä päästä eroon muutenkin?

Puoliso, ystävä tai sukulainen ei voi vahvistaa toisen itsetuntoa jatkuvalla kehumisellaan, koska tämä ei kuitenkaan usko sitä todeksi. Huolellisesti kalibroidut mittaritkaan eivät vakuuta huonon itsetunnon omaavaa: hän uskoo epätodennäköiseen virheeseen mieluummin kuin mittariin.

Ehkä paras keino (psykoterapian jälkeen?) päästä ”eroon” huonosta itsetunnosta on elää sen kanssa. Järkeillä. ”Minulla on huono itsetunto tämän asian suhteen, mutta TIEDÄN, etten ole toisia huonompi siinä. Tai vaikka olisinkin juuri tässä asiassa vähän keskivertoa huonompi, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Eikä poista mahdollisuuksiani kehittymiseen.” Täytyy itsekin oivaltaa, että itsetunnossa on kysymys tuntumisesta, ei olemisesta.

Vaikka huonokin itsetunto on siis hallittavissa jollain lailla, emme voi mielestäni unohtaa toisten ihmisten vahvistamista. Toisten painaminen on helppoa, joidenkin painaminen vielä helpompaa. Loukkaavat ilmaisut, ilkeys ja välinpitämättömyys satuttavat. Myös palautteen puute satuttaa. Usein vastaamme kysyvälle: ”en ole sanonut, että ruoka olisi pahaa/ lauluäänesi häiritsisi/ seksi kanssasi ei tyydyttäisi/ ulkonäkösi ei viehättäisi” sen sijaan, että kysymättä sanoisimme: ”ruoka oli hyvää/ lauloit hyvin/ seksi oli upeaa, kiitos/ olet kaunis”. Varsinkin itsetunnon heikkoudesta kärsivälle tällainen rehellinen, välitön, positiivinen palaute on enemmän kuin tervetullutta – ja aivan varmasti sillä on merkitystä jokaiselle.

"Ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä”. Mitä kaikkea se tarkoittaakaan: ei saa uskoa, että toinen on vain minua varten, tai että toinen on aina tuossa, tai että hänen kuuluukin tehdä mitä hän tekee, jne. Mutta täytyy muistaa myös se, että ei ole itsestäänselvyys, että toinen tietää olevansa niin mainio, kuin minä tiedän hänen olevan.

Ugh. Vuoden ensimmäinen saarna on pidetty.

Mukit ostin käyttöä varten. Ja käytössä ne ovat olleet siitä saakka. Muutamassa mukissa on särö, muutamasta on korva lähtenyt;  viimeisestä ehjästä keltaisesta Pikku Myy -mukista korva irtosi pari viikkoa sitten. Lapsiperheen arki on vienyt veronsa. Yhden mukin heitin vihapäissäni lattiaan. Se ei särkynyt. Muki meinaan. Muovimattoon tuli kyllä kolo.

Olen ostanut näitä uudempiakin mukeja muutaman, vaikka niiden kuvat ovat suurempia ja värit kirkkaammat kuin vanhoissa. Onneksi muoto on sentään sama. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että keräilen Muumi-mukeja. Minulla on muutama suosikki ylitse muiden, värin ja kuvan mukaan tietenkin. Vanha vihreä Nuuskamuikkunen-muki on ehdoton ykkönen, nyt on jo toinen käytössä, kun ekasta meni kahva. Vanha sininen Muumipappa on toinen suosikki – jotenkin nämä oman polkunsa kulkijat iskevät.

Nyt kuitenkin jouduin vastakkain sellaisen tosiasian kanssa, että litkin pikaisen aamukahvini arvoastioista. Melkein jokainen noista vanhoista mukeistani on vähintään 70 euron arvoinen. Niinpä minua on kehotettu nostamaan Muumi-mukit ylähyllylle ja ostamaan käyttöastioiksi joitakin edullisempia kuppeja.

Hmmm. Mitä tehdä? Rahaahan minulla ei juuri koskaan ole, joten rahalla leikkiminen ei oikein sovi kuvioihin. Ja arvokupit ovat rahaa - välillisesti ainakin. Toisaalta ostin kupit käyttöön, koska ne ovat erittäin hyvät ja kivat käytössä. Jos nostan ne ylähyllylle, en pääse nauttimaan niistä kahviani. Enkä näe niitä. Jos taas nostan ne näkyville vaikka lasikaappiin, minun oletetaan tuijottavan kahvimukeja… Enkä siltikään voi juoda niistä kahviani. 

Olen keräilijä. Tämä on keräilyä.
Mikä se järki tässä jutussa onkaan?

Robbarissa oli isot alennusmyynnit. Lastenvaateosastolla luki, että jo alennetuista tuotteista lisäale -50 %. Katsoin siitä pojalleni kivan paidan ja tytölle takin. Alennus molemmissa oli jo ennestään -50 %, joten hintaa ei jäisi paljon, koska tuosta alennuksesta lähtisi vielä puolet pois. 

Mutta kuinka ollakaan: kassaneiti sanoi, että alennus on vain se 50 % alkuperäisestä hinnasta. Selitin hänelle, etten ollut lainkaan vihainen enkä halua olla mitenkään hankala, mutta vaatteet olivat tangossa, jossa isolla mainostettiin lisäalea. Lisäalennusta ei voi antaa, jos ei ensin ole jotain alennusta.

Kassaneiti puhui osastonvastaavan kanssa puhelimessa: "… juuri tätä olen asiakkaalle yrittänyt selittää… että alennus on se -50 %... niin niin… juuri niin… mutta ei tunnu menevän p… siis ei oikein…". Puhelun jälkeen neiti katsoi minua huokaisten ja sanoi: "Lähden itse mukaan, myymäläpäällikkö saa selittää".

Ennen myymäläpäällikköä myös osastonvastaava selitti minulle tohkeissaan, kuinka nämä on merkitty eri tavalla nämä tuotteet. Totesin ymmärtäväni hyvin, mitä myyjä puhuu, mutta haluan yhäkin tietää, mikä on se alennushinta, josta lisäale lasketaan. Viimein myymäläpäällikkö saapui. Nuorehko nainen, purjehti luokseni ja sanoi: "No?"

Selitin saman myymäläpäällikölle. "Ai ajattelit, että ekaks saat -50 % ja sitten vielä -50 %. Sehän on 100 %:n alennus, että et sitten maksa mitään?" sanoi hän. Katsoin epäuskoisena vähän aikaa. Ei, tosissaan hän oli. Ääh, pakko ottaa operooli. Hymyilin kauniisti ja sanoin rohkaisevasti: "Ei, eihän se ihan niin taida mennä, minkään laskuopin mukaan." Säälivän katseeni nähtyään myymälävastaava ilmeisesti tajusi tyhmyytensä ja sanoi naama punaisena, että saan tietysti tuotteet kahdesti alennettuna, hän itse merkitsee oikeat hinnat. Ja niin tekikin, kävi takahuoneessa laskemassa.

Koko episodia seurasi kiinnostuneena noin 65-vuotias nainen, joka oli itsekin ihmetellyt hintapolitiikkaa ja kummallisia lisäaleja, jotka eivät olleetkaan lisäaleja. "Joutui sitten antamaan periksi?" hän kysyi. Vastasin, ettei tainnut olla muutakaan vaihtoehtoa. "Että sait alennukset kahteen kertaan?" Ilmeisen epäuskoinen täti.

Mutta mitä täti ihmetteli? Ehkä hänkin on ns. kiltti ihminen, joka ei jaksa käydä penäämään oikeuksiaan, vaikka tietää olevansa oikeassa. Ehkä hän myös ihmetteli sitä, etten korottanut lainkaan ääntäni tai jankuttanut mitään tai mennyt henkilökohtaisuuksiin. Itse asiassa itsekin ihmettelin.

Olen aina ollut melko kiltti, mitä tulee omiin oikeuksiini. Jos joku on ollut tyhmä tai tietämätön, en ole jaksanut alkaa kinata. Mies on opettanut minut pitämään puoleni. Ja henkisen harjoittelun avulla olen oppinut pysymään rauhallisena. Hitto. Täytyy myöntää, että homma toimii!

En voittanut mitään ihan kummallisia summia tämän rohkean taisteluni kautta. Ehkä yhteensä 8,50 e. Ja oikeastaan sekin oli puhtaasti miinusta, sillä ilman lisäalennusta olisin jättänyt tuotteet ostamatta ja raha olisi säilynyt kukkarossa. Mutta voitin jotain aivan muuta. Voitin itseni kahdesti. Ensin sillä, että pidin puoleni ylimielisiä myymälähenkilöitä vastaan vaikka tyttäreni koko ajan selitti vieressä: "äiti, sie oot nolo; äiti, sie oot kauhee" ja vaikka niitä oli kolme kerrallaan vastassa. Ja toisekseen sillä, että säilytin mielenrauhani koko ajan (sitä ei lasketa, että hätäpäissäni lupasin lapsille ylimääräisen sipsipussin).

Vaikka tämä olikin pieni askel minulle ja ehkä pieni koko ihmiskunnalle, koen, että on tärkeää meidän peruskuluttajien pitää puolemme kapitalismin kiiltävien rattaiden pyörteissä. Ei vallankaappausta, vain rauhallinen totuus: lue, mitä oot lappuun kirjoittanut, dortsi.

Ystäväni elää rakastamansa miehen kanssa. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kuitenkin jokin mättää. Homma ns. pykii koko ajan. Ystäväni yrittää löytää pykimiseen järkeviä syitä suhteesta ja itsestään. Totta on, että ystävälläni on ollut elämäntilanteesta johtuvaa stressiä jo jonkin aikaa, mutta...

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ystäväni löytää aina syyn kaikkeen itsestään. Hän ei osaa ajatella toisen tunteita, hän vaatii liikaa, hän loukkaa toista sanoillaan, hän pyytelee liikaa anteeksi, hän on epävarma… Monia, monia hyviä syitä.

Yritän sanoa ystävälleni, että hän on ihan hyvä, tavallinen ihminen. Tekeehän hän virheitä, sanoo joskus pahasti, mutta niinhän me kaikki teemme. Ei siitä kannata ottaa stressiä. Jos mies todellakin häntä rakastaa, hän ymmärtää kyllä inhimillisyyden.

Mutta ystäväni ei osaa ymmärtää sanojani, vaan kerää kaiken negatiiviselta vivahtavankin itseensä. Hän käy koko ajan herkemmäksi ja yrittää käyttäytyä "oikein". Samalla hän kuitenkin pyytelee aina vaan pienempiä ja pienempiä "rikkeitä" anteeksi.

Varoitan ystävääni tuosta kierteestä; kohta hänen miehensä ei enää jaksa tuota herkkyyttä, sillä ystäväni tapa miettiä joka sanaa ja pyydellä anteeksi ajatuksiaankin, vaatii myös mieheltä tarkkuutta sanojen suhteen.

No, kuinka käy. Sen sijaan, että ystäväni yrittäisi muuttaa käyttäytymistään, hän pyytää anteeksi minultakin.

Onnistumme kuitenkin keskustelemaan ja ystäväni sanoo ymmärtävänsä kaiken, mitä minä tuon esille. Hänen ongelmansa on kuitenkin se, ettei hän luota lainkaan itseensä tai miehensä rakkauteen. Mitään syytä hänellä ei ole epäillä, sillä mieshän on "kerran sanonut, että rakastaa ja sitä sanaa ei oo peruttu". Joskus mies on toki hiljainen ja etäinen, kyllästyneen oloinen, mutta ihminenhän hänkin on.

Ihmettelen, mistä tuo epävarmuus on lähtöisin. Ystäväni kertoo, että hänellä on aina ollut huono itsetunto ja sen vuoksi on tuhoutunut jo muutama ihmissuhde. Hänelle on joku kaikkitietävä "ystävä" sanonut jo parikymmentä vuotta sitten, että hän on vaikea ihminen, koska vaatii toiselta liikaa, ja että hänen suhteensa eivät tule koskaan onnistumaan. Myös eron jälkeen on moni ihminen varoitellut, että uudestakaan suhteesta tuskin mitään tulee.

Niinpä ystäväni on nyt opetellut varomaan. Hän vahtii sanojaan, yrittää olla vaatimatta mitään ja pyytelee anteeksi. Hän ei osaa enää elää miehensä kanssa. Hän jatkuvasti pelkää, ettei mies ole onnellinen, että hän ahdistuu. Ja niinhän varmaan tapahtuukin. Sen sanoo meidän kummankin järki.

Mietimme ystäväni kanssa, mitä tilanteelle voisi tehdä. Mutta ystäväni on niin väsynyt, ettei hän jaksa tehdä mitään. Hän on täysin varma siitä, että kaikki on hänen vikaansa ja mikään ei koskaan muutu. Ei ole koskaan muuttunut, ei muutu nytkään. Ystäväni haluaisi jättää miehensä. Miksi ihmeessä, kysyn. Siksi, että tämä tulee loppumaan kuitenkin, väistämättä. Ja erosta tulee piinaavaa. En jaksa sitä, hän sanoo.

Mutta ei hän halua erotakaan. Hän ei jaksaisi elää ilman miestään, mies on parasta hänen elämässään. Minuakin alkaa jo moinen vatvominen väsyttää. Yritän kuitenkin ymmärtää ystävääni ja hänen ahdinkoaan. Olethan sinä aina pärjännyt hyvin myös yksin, sanon. Varmasti reippautesi on yksi syy, miksi mies sinuun rakastui. Niin, mutta nyt en jaksa mitään yksin, epätoivo lamauttaa. Haluaisin kuolla, mutta en haluaisi antaa kuitenkaan periksi.

Minua alkaa jo hieman huolestuttaa. Ystäväni vaikuttaa ihan oikeasti ahdistuneelta, vaikka minusta tuntuukin, ettei ahdistukseen olisi syytä. Tietääkö miehesi näistä ajatuksistasi, kysyn. En ole aivan varma, mutta ei kai hän voi aivan tietämätönkään olla, en ole kuitenkaan varsinaisesti puhunut tästä. Ja hän aina sanoo, että sinä olet ihan hyvä. Ja olehan minä hyvä. Paitsi etten ole, koska olen rasittavan epävarma ja herkkä ja pyytelen anteeksi…

No huh huh. Toivottavasti tuo toteutuneelta unelmalta vaikuttanut liitto kestää. Epävarman ihmisen elämä ei tunnu olevan helppoa. Kun ihmisellä on noin vaikeaa itsensä kanssa, on kanssaihmisilläkin hankalaa. Kukaan ei voi tukea toista loputtomiin, tukemisen on oltava vastavuoroista.

En osaa neuvoa ystävääni. Kehotan häntä puhumaan miehensä kanssa, koska mies on älykäs ja varmasti ymmärtää.
Mutta miten päästä eroon epävarmuudesta?
Tuttu tunne, eikä irtipääsy ole helppoa.
Ehkä hypnoosi?
Sano sinä.

 

Opittuun tapaan
kiirevuosien ajan
etsin sen paikan
jossa ajatus leijuu
kauas
korkealle
kauas

Polku on mutkikas
nousta ylös
sammaleet luistavat
vielä tuo rinne
ylös
ylös

Kunnes tuuli lyö
kasvoilleni
kaiken vapauden
kylmän totuuden
nauti
nyt

Siinä on aukeus
laaja kauneus

ja minä mietin
loppumatkaa
kun pitäisi
pitäisi
pitäisi

Tie kotiin
menomatkaa pitempi
sammaleet
mutkat
kivet
esteet

Älä käytä aikaasi
leijailuun
pidä katse
sammalissa
pitäisi
pitää

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Miksi opettajat väsyvät? Eivätkös "sairaan" pitkät lomat ja lyhyet työpäivät auta kummasti jaksamaan? Kysyy eräskin sukulainen, joka itse tekee työtään tekniikan alalla.

Kukapa ihmettelisi asiaa enemmän kuin ihan perusopettaja. Mikä minussa on vikana, kun en meinaa jaksaa? Kotiin tultuani kaadun sohvalle ja makaan kaksi tuntia ennenkuin jaksan evääni liikauttaa. Opettajan "ammattitauti" on, että hän aina ensin etsii syytä itsestään. Mitä minä teen väärin, kun tuo oppilas ei opi? Mitä minä teen väärin, kun vanhemmat suhtautuvat negatiivisesti? Mitä minä teen väärin, kun luokassa ei ole työrauhaa?

Mutta suinkaan aina vikaa ei löydy opettajasta, vaikka välillä onkin syytä omia toimintatapojaan tarkistaa. Usein syyn etsiminen vaatii yhteydenoton vanhempiin. Jos vastassa on valveutuneet vanhemmat, jotka ymmärtävät opettajan tekevän työtään oppilaan parhaaksi, ei hommassa ole ongelmia. Ongelmia syntyy vasta, kun vanhemmat luulevat opettajan olevan ammattitaidoton ja sälyttävän tehtäviään vanhemmille.

Kerronpa esimerkin. Ekaluokkalainen poika on vanhempiensa ainokainen. Vanhemmat pitävät häntä lapsinerona, kun hän on oppinut lukemaan jo kolmevuotiaana. Ikäisiänsä ystäviä pojalla ei ole, hän on aina aikuisten seurassa. Kouluun tultuaan poika ilmoittaa opettajalle, että hänen kuuluisi jo olla toisella luokalla, koska osaa lukea ja laskea. Opettaja on toista mieltä, sillä poika ei mm. osaa huomioida toisia, toimia sääntöjen mukaan tai kunnioittaa toisen koskemattomuutta.

Pojan kanssa tulee jatkuvasti ongelmia, monta kertaa päivässä; hän lyö, potkii, hakkaa, tönii, sylkee päälle, heittelee kiviä jne. Syyt epäsosiaaliseen ja aggressiiviseen toimintaan ovat aina muissa: "niin niin, mutta kun tuo aikoi koskea minun vihkooni", "niin niin mutta kun tuo ei halunnut leikkiä minun kanssani", "niin niin mutta kun tuon takki osui minun reppuuni", "niin niin mutta kun minua suututti, kun en päässyt keinuun"... Syitä, jotka eivät ole missään suhteessa kohtuuttomiin seurauksiin. Luokkatoverit ovat mustelmilla, peloissaan ja joskus verissäänkin.

Opettaja kokeilee koulussa "keppiä ja porkkanaa", positiivista palautetta, seurantavihkoja, istumajärjestystä. Mikään ei auta. Hän ottaa yhteyttä vanhempiin. Vanhemmat ovat sitä mieltä, että opettajalla on kurinpito-ongelma. Kummallistahan se on, että nykyopettajalla ei ole mitään auktoriteettia. Sitä paitsi, pojathan ovat poikia.

Rehtori, erityisopettaja ja koulupsykologikin palaveeraavat vanhempien kanssa, jotka pitävät yhä opettajaa ammattitaidottomana. Opettajan pitäisi antaa pojalle haastavaa tekemistä. Opettaja näyttää lisämateriaalivarastoaan ja kertoo, että poika ei saa tehtyä edes perustehtäviä, koska mielummin juoksee ympäri luokkaa töhertämässä toisten vihkoihin. Vanhempien mielestä pojan on vaan hankala työskennellä isossa ryhmässä, koska toisten läsnäolo häiritsee häntä. Se, että hän huutaa tai laulelee kovaan ääneen opettajan puhuessa ja paiskoo pulpetinkantta toisten harjoitellessa kirjoittamista, on vain merkki turhautumisesta, kun kaikki on liian helppoa.

Pitkällisen istuskelun ja keskustelun jälkeen vanhempien kanssa sovitaan, että poika käy koulupsykologin testauksessa. Opettaja kirjoittaa lähetteen. Pojan käyttäytyminen on yhä aggrssiivista ja arvaamatonta. Opettaja kirjoittaa kotiin viestejä. Vanhemmat eivät enää kuittaa niitä. Koulupsykologi ihmettelee, etteivät vanhemmat otakaan yhteyttä.

Poika pysyy luokassa, rikkoo työrauhaa, satuttaa toisia. Opettaja alkaa väsyä. Tämän luku- ja kirjoitustaitoisen pojan asioihin menee päivittäin enemmän aikaa kuin parinkymmenen muun oppilaan asioihin yhteensä. Ainuttakaan välituntia opettaja ei ehdi viettää opettajanhuoneessa, kun aina saa olla tappeluita selvittämässä. Vanhempien vihamielinen suhtautuminen käy myös voimille. Kuin väkisin opettaja yrittää löytää pieniä positiivisia asioita, joita voisi välittää vanhemmille tiedoksi. Onneksi opettajalla on hyvä mielikuvitus. Vähiin käyvät yöunet vielä tehostavat sitä.

Miten tämä tarina päättyy? Sitä ei vielä tiedä. Syysloman jälkeen opettaja aikoo ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin, jos vanhemmat eivät vastaa viesteihin. Syyslomalla opettaja unohtaa pojan kokonaan. Jos ei muu auta, otetaan spiritus fortus avuksi.

Tässä yksi syy, miksi opettaja on nyt väsynyt. Jos työ olisikin pelkästään opettamista, mutta kun onkin osattava olla perheterapeutti,psykologi, erityisopettaja, poliisi ja sosiaaliviranomainen. Joskus jopa lääkäri tai pappi.

Ja joka ei usko, että lyhyt työpäivä on silti täysi, saa tulla koska vaan tuuraamaan opea...

Kaverini antoi jo ajat sitten minulle luettavaksi Charles Bukowskin kirjan Siinä sivussa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minulle ei mitenkään näin äkkisiltään aukea, miksi Ham on Rye on suomennettu siinä sivussa. Mutta varsinkin suomenkielinen nimi on kuitenkin osuva; päähenkilön elämässä kaikki tapahtui siinä sivussa, tylsyyden ja selkäsaunojen välissä. (Tietenkin kirjassa myös kirjoitettiin ja luettiin, joten voi aina kysyä, missä sivussa…)

Säästelin Bukowskia parempiin hetkiin ja huomasin, että se oli aivan mainio valinta. Kirjan luki loppujen lopuksi aika nopeasti. Ei voi sanoa, etteikö sitä olisi voinut laskea käsistään, sillä joskus koko homma yökötti niin, että kirja valahti pielukselle ja pysyi siinä. Mutta kerronta ja päähenkilön elämänasenne pitivät otteessaan loppuun saakka.

Kirja oli rakenteeltaan kasvukertomus. Kuten tiedätte, kasvua tapahtuu aina, kun kronologisesti edetään. Kasvu voi tosin myös mennä vinoon, voi tulla epämuodostumia induktion seurauksena, ja sen semmoista.

Henry Chinaskin kasvu ei olisi voinut mennä kuin vinoon (ja tämä on tietysti näkökulmakysymys). Kun perintötekijät ovat surkeat (genotyyppi), kasvatus pääosin olematonta mutta olennaisin osin väkivaltaa ja ympäristönä 30-luvun lama-Jenkkilä (fenotyyppi), niin voiko muuta odottaa kuin massiivista aknea ja sopeutumattomuutta?

"Otahan iisisti! Sinun pitää saada syötävää! RUOKAA!"

Otin pussistani voileivän. Käärin paperin pois ja mursin leivästä palasen.

"Osa sinulle ja osa minulle, vanha veikko!"

Panin koiran osuuden jalkakäytävälle. Se tuli sen luo, nuuhki sitä ja lähti pois luimistellen, pälyillen minua olkansa yli loitotessaan katua pitkin.

"Hei, odota, kaveri! Se oli maapähkinävoita! Tule tänne, saat meetvurstia! Hei poika, tule tänne! Tule takaisin!"

Koira lähestyi taas varovasti. Otin meetvurstivoileivän, repäisin siitä köntin, pyyhin halvan vetisen sinapin pois ja panin sitten palasen jalkakäytävälle.

Koira tuli leivänpalan luo, pisti kuononsa sen lähelle, nuuhkaisi, kääntyi sitten ja lähti pois. Tällä kertaa se ei katsonut taakseen. Se paransi vauhtiaan.

Ei ihme, että olin ollut masennuksissa koko ikäni. Minä en saanut kunnon ravintoa.

Siinä sivussa elettiin koulut, armeijat, natsismi ja seksuaalisuus. Henryn onneksi hän ei jäänyt heiveröiseksi eikä tuppisuuksi, joten kiusaajatkin tulivat hoidelluiksi. Alkoholi tarjosi hetkellistä irtiottoa. Usein. Viehättävä persoona Henry ei juuri ollut ja häneen samaistuminen tuskin tulee kovin helposti lukijalle mieleen. Älykkyys, kekseliäisyys ja tietynlainen sinnikkyys kuitenkin saivat lukijan iloitsemaan Henryn pienistä onnistumisista ja varsinkin irtiotosta vanhempiin.

Kieli Bukowskilla on nautittavaa, sillä hän ei kaunistele, mutta ei myöskään pyri shokeeraamaan suoruudella. Hän kirjoittaa niin kuin asiat ovat. Hänen näkökulmastaan. Koko romaani onkin kirjoitettu minä-muotoon ja näin siitä puuttuu kokonaan kertojan usein selittelevä tai psykologisoiva näkökulma. Tämä kirja pitää lukea Henryn näkökulmasta. Ilman sympatiaa. Siinä sivussa.

Charles Bukowski. 2004. Siinä sivussa.

WSOY, Helsinki. (Alkuteos: Ham on Rye. 1982)