Joskus 1990-luvun alussa innostuin ostamaan Muumi-mukeja. Muotoilu mukeissa oli mainio, koko juuri oikea, sisäpinta valkoinen, kuten kahvimukiin kuuluukin. Ja muumikuvitus toimi: pienet kuvat, jotka kertoivat tarinaa. Mukien värit olivat hellän pehmeät ja niissä oli jokaiselle sopivat vaihtoehdot.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mukit ostin käyttöä varten. Ja käytössä ne ovat olleet siitä saakka. Muutamassa mukissa on särö, muutamasta on korva lähtenyt;  viimeisestä ehjästä keltaisesta Pikku Myy -mukista korva irtosi pari viikkoa sitten. Lapsiperheen arki on vienyt veronsa. Yhden mukin heitin vihapäissäni lattiaan. Se ei särkynyt. Muki meinaan. Muovimattoon tuli kyllä kolo.

Olen ostanut näitä uudempiakin mukeja muutaman, vaikka niiden kuvat ovat suurempia ja värit kirkkaammat kuin vanhoissa. Onneksi muoto on sentään sama. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että keräilen Muumi-mukeja. Minulla on muutama suosikki ylitse muiden, värin ja kuvan mukaan tietenkin. Vanha vihreä Nuuskamuikkunen-muki on ehdoton ykkönen, nyt on jo toinen käytössä, kun ekasta meni kahva. Vanha sininen Muumipappa on toinen suosikki – jotenkin nämä oman polkunsa kulkijat iskevät.

Nyt kuitenkin jouduin vastakkain sellaisen tosiasian kanssa, että litkin pikaisen aamukahvini arvoastioista. Melkein jokainen noista vanhoista mukeistani on vähintään 70 euron arvoinen. Niinpä minua on kehotettu nostamaan Muumi-mukit ylähyllylle ja ostamaan käyttöastioiksi joitakin edullisempia kuppeja.

Hmmm. Mitä tehdä? Rahaahan minulla ei juuri koskaan ole, joten rahalla leikkiminen ei oikein sovi kuvioihin. Ja arvokupit ovat rahaa - välillisesti ainakin. Toisaalta ostin kupit käyttöön, koska ne ovat erittäin hyvät ja kivat käytössä. Jos nostan ne ylähyllylle, en pääse nauttimaan niistä kahviani. Enkä näe niitä. Jos taas nostan ne näkyville vaikka lasikaappiin, minun oletetaan tuijottavan kahvimukeja… Enkä siltikään voi juoda niistä kahviani. 

Olen keräilijä. Tämä on keräilyä.
Mikä se järki tässä jutussa onkaan?