sunnuntai, 29. marraskuu 2009

Mitä minä haluan?

Kun on unohtanut itsensä ja tarpeensa, on pakko muuttaa suuntaa.
On aika kuunnella itseään ja tulla kuulluksi.
Pois kaikki, mikä alkaa "olisin halunnut". Tilalle tämä hetki.

Kun mennään eteenpäin, näkee tien tuulilasin läpi paremmin kuin peruutuspeilistä.

torstai, 26. marraskuu 2009

Juurilla

Monta kertaa olen käynyt ihmettelemässä tätä blogia ja sitä, kukahan sinne kirjoittaisi. Ja mitä. Elämässä on tapahtunut niin paljon ja nopeasti – kuten minulle tyypillistä on. Kuinka voin kirjoittaa ”päiväkirjaa” päivittämättä tilannetta. Ja kuinka voin päivittää tilanteen tekemättä luetteloa…?

Olisi niin kiva voida sanoa jotain elämää suurempaa, kun nyt kerran tekee suuren paluun. Mutta kaikki muutkin juttuni ovat olleet elämää, ei sen isompaa. Ehkä onkin hyvä vain todeta, että elämää on.
 
Olen takaisin niillä juurilla, jotka omikseni koen – vaikka juureton muuten olenkin. Muutama päivä sitten ystäväni puhui kotitilastaan korostaen sen tärkeyttä, koska siellä ovat juuret. On upeaa kuunnella hänen juttujaan perheestä ja suvusta. Huomaan, kuinka hän löytää voimaa siitä, että hänellä on oma paikka ja sukutila. Itse olen viidennen sukupolven kaupunkilainen (tosin vain yhdeltä sukuhaaralta) eikä missään ole maata tai taloa, joka olisi ”minun” tai edes vanhempieni. Kuuntelen ystävääni ehkä hieman kateellisena, sillä hänen kotinsa on vieläkin myös ehjä, siellä ovat äiti ja isä.
Kuinkahan paljon juurista on kiinni ehjässä perheessä?
Voisiko kaupunkilaistyttökin kokea omaavansa juuret, jos jossain olisi lapsuudenkoti edes henkisenä turvapaikkana?
 
Muutin kotoa 16-vuotiaana, koska se ei enää tuntunut kodilta. Niin paljon kuin äitiäni ja siskojani rakastinkin, oli minun ajateltava itseäni ja hengissä säilymistä. Päätös oli oikeastaan aika rohkea siihen maailmanaikaan, mutta ainoa mahdollinen. Tuosta hetkestä alkoi itsepäinen ja itsenäinen selviytymistarina, juurien etsintä.
 
En löytänyt juuria ihmisistä enkä paikoista. En saanut luotua edes pysyvää perhettä ympärilleni. Selvisin kuitenkin aina eteenpäin. Viimein nelikymppisenä aloin ymmärtää, että minulle turva on hyvin pitkälti itsessäni – siinä, mitä minulla on. Olen vahva ja minulla on lapset, minun perheeni. Tajusin, että koti tosiaan on se, mihin juurrutaan. Vaikka koti ei olisi tietyssä paikassa, maassa kiinni, sen olemassaolo on kuitenkin ihmislapselle tärkeintä. Koti on se paikka, missä voi tuntea olevansa kotona. Niin yksinkertaista se on. Sitä vartenhan olin kynsin ja hampain tapellut itselleni ja lapsilleni uuden elämän. Että meillä olisi koti, jossa jokainen perheenjäsen voisi tuntea olevansa kotona. Ettei kenenkään tarvitsisi lähteä pakon edessä, ja todeta olevansa juureton.
 
Täytyy kyllä myöntää, että viihdyn myös tässä paikassa, jossa olen. Maata – tätä tonttia – en niin omakseni tunne, sillä pankinhan se vielä isoksi osaksi onkin. Mutta muuten olen kotona. Toivon, että lapseni voivat myös niin tuntea ja kokea, että heillä on koti, paikka juurtua. Aina.
 
 

maanantai, 21. huhtikuu 2008

Henki pihisee...

Monella tapaa.

Vuoden alusta on nuha vaivannut. Ahkerana aloitettu kuoroharrastuskin jäi kesken, kun ei ääntä saanut irti.

Ja nyt on kevät. Silloin pihisee aina. Ja tuhisee.

Mutta pihisee myös kuvainnollisestikin. Tietenkin hyvä, että edes pihisee, toisaalta toivoisi että ennemmin kulkisi vapaasti.

Joka tapauksessa: lupaan pyhästi alkaa taas ihmettelemään maailmanmenoa blogin kautta.

Tässä alla yksi pala tyttäreni maailmanhahmottamista... 
Jostain astronomian ja gastronomian väliltä.

1487021.jpg

tiistai, 1. tammikuu 2008

Huono itsetunto- kulunut klisee?

Kuka itseään kunnioittava persoona uskaltaa enää tunnustaa omaavansa huonon itsetunnon? Nykyään kuuluu olla persoonallisuushäiriö (jos toiselta kysyy) tai läheisriippuvuus (jos itse vastaat). Oikeastaan nekin ovat jo out. Täytyy reipastua ja lähteä lenkille, ostaa funktionaalisia luomutuotteita ja parit luontaislääkkeet. Et voilà!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jos kuitenkin uskaltaudut myöntämään, ettei itsetuntosi ole kaikkein vahvin, saat epäuskoisia katseita vastaasi. Miten niin sinulla!!!??? Sinähän olet niin rohkea ja ulospäin suuntautunut! Sääliäkö kerjäät?

Melko tavallista on ajatella, että huonoitsetuntoiseksi julistautuva kerjää sääliä tai ihailua, vahvistusta. Paljon vaikeampaa on ymmärtää, että kyseessä on oikeasti ongelma. Ongelma, jonka voi itse tiedostaa, mutta johon vaikuttaminen on vaikeaa. Huono itsetunto syö kantajaansa jatkuvasti. Se on kuin syöpä; se voi alkaa yhdestä kohdasta ja levitä sieltä kaikkialle. Toisaalta se voi koteloitua, eikä häiritse lainkaan, kunnes rehahtaa taas esille. Rakkauden sädehoidossa se kutistuu, voi parantuakin kokonaan. Yhtä kaikki - ongelma se on.

Vahvan persoonan ei luulisi omaavan ongelmia itsetunnon kanssa, mutta se on valitettavasti harhaa. Vahvan persoonan kohdalla ongelmaa ei ehkä usko niin helposti ja hänen saattaa olla melkoisen vaikea myös selittää sitä toiselle. Ongelma voi liittyä vain johonkin tiettyyn osa-alueeseen, esim. ulkonäköön, lauluääneen, kömpelyyteen, seksuaaliseen riittävyyteen... Siksi se ei aina näykään.

Kun toiseen tutustuu, täytyy muistaa, ettei voi vielä tietää, missä hänellä on heikot kohdat. Ei tiedä historiaa, ei ole kokemuksia vaikeuksista. Ennen tutustumista toista kohtelee aivan vertaisenaan, saattaa jopa olla varovainen juuri niillä alueilla, jotka itselle ovat heikoimmat. Kun tutustuu jonkin verran, huomaa toisen vahvuudet. Tällöin olettaa, että tuo toinen itsekin tuntee ja tietää omat vahvuutensa. Esimerkiksi huomaa, että toinen on lahjakas piirtäjä, keskustelija, laulaja, seksikumppani tms., ja olettaa, että hän itsekin tietää asian niin olevan.

Mutta huonossa itsetunnossahan on kyse juuri huonosta itsetunnosta eli -tuntemuksesta. Ja tuntemuksella ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tuntemus on tuntijansa mielestä faktaa vaikka realistisesti arvioiden se on täyttä fiktiota. Toinen on ihan oikeasti mielestään surkea, kaukana lahjakkaasta.

Oma määritelmäni huonolle itsetunnolle on "taipumus uskoa, että on itse muita huonompi". Huono itsetunto on ilmeisesti lähtöisin melko varhaisesta lapsuudesta ja tarpeiden tyydyttämisestä ja sen semmoisesta psykologisesta lätinästä. Ja huonosta itsetunnosta pääsee eroon vuosien psykoterapialla. Mutta voiko siitä päästä eroon muutenkin?

Puoliso, ystävä tai sukulainen ei voi vahvistaa toisen itsetuntoa jatkuvalla kehumisellaan, koska tämä ei kuitenkaan usko sitä todeksi. Huolellisesti kalibroidut mittaritkaan eivät vakuuta huonon itsetunnon omaavaa: hän uskoo epätodennäköiseen virheeseen mieluummin kuin mittariin.

Ehkä paras keino (psykoterapian jälkeen?) päästä ”eroon” huonosta itsetunnosta on elää sen kanssa. Järkeillä. ”Minulla on huono itsetunto tämän asian suhteen, mutta TIEDÄN, etten ole toisia huonompi siinä. Tai vaikka olisinkin juuri tässä asiassa vähän keskivertoa huonompi, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Eikä poista mahdollisuuksiani kehittymiseen.” Täytyy itsekin oivaltaa, että itsetunnossa on kysymys tuntumisesta, ei olemisesta.

Vaikka huonokin itsetunto on siis hallittavissa jollain lailla, emme voi mielestäni unohtaa toisten ihmisten vahvistamista. Toisten painaminen on helppoa, joidenkin painaminen vielä helpompaa. Loukkaavat ilmaisut, ilkeys ja välinpitämättömyys satuttavat. Myös palautteen puute satuttaa. Usein vastaamme kysyvälle: ”en ole sanonut, että ruoka olisi pahaa/ lauluäänesi häiritsisi/ seksi kanssasi ei tyydyttäisi/ ulkonäkösi ei viehättäisi” sen sijaan, että kysymättä sanoisimme: ”ruoka oli hyvää/ lauloit hyvin/ seksi oli upeaa, kiitos/ olet kaunis”. Varsinkin itsetunnon heikkoudesta kärsivälle tällainen rehellinen, välitön, positiivinen palaute on enemmän kuin tervetullutta – ja aivan varmasti sillä on merkitystä jokaiselle.

"Ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä”. Mitä kaikkea se tarkoittaakaan: ei saa uskoa, että toinen on vain minua varten, tai että toinen on aina tuossa, tai että hänen kuuluukin tehdä mitä hän tekee, jne. Mutta täytyy muistaa myös se, että ei ole itsestäänselvyys, että toinen tietää olevansa niin mainio, kuin minä tiedän hänen olevan.

 

Ugh. Vuoden ensimmäinen saarna on pidetty.

 

 

sunnuntai, 9. joulukuu 2007

Muumit ja keräilyn dilemma

Joskus 1990-luvun alussa innostuin ostamaan Muumi-mukeja. Muotoilu mukeissa oli mainio, koko juuri oikea, sisäpinta valkoinen, kuten kahvimukiin kuuluukin. Ja muumikuvitus toimi: pienet kuvat, jotka kertoivat tarinaa. Mukien värit olivat hellän pehmeät ja niissä oli jokaiselle sopivat vaihtoehdot.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mukit ostin käyttöä varten. Ja käytössä ne ovat olleet siitä saakka. Muutamassa mukissa on särö, muutamasta on korva lähtenyt;  viimeisestä ehjästä keltaisesta Pikku Myy -mukista korva irtosi pari viikkoa sitten. Lapsiperheen arki on vienyt veronsa. Yhden mukin heitin vihapäissäni lattiaan. Se ei särkynyt. Muki meinaan. Muovimattoon tuli kyllä kolo.

Olen ostanut näitä uudempiakin mukeja muutaman, vaikka niiden kuvat ovat suurempia ja värit kirkkaammat kuin vanhoissa. Onneksi muoto on sentään sama. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että keräilen Muumi-mukeja. Minulla on muutama suosikki ylitse muiden, värin ja kuvan mukaan tietenkin. Vanha vihreä Nuuskamuikkunen-muki on ehdoton ykkönen, nyt on jo toinen käytössä, kun ekasta meni kahva. Vanha sininen Muumipappa on toinen suosikki  jotenkin nämä oman polkunsa kulkijat iskevät.

Nyt kuitenkin jouduin vastakkain sellaisen tosiasian kanssa, että litkin pikaisen aamukahvini arvoastioista. Melkein jokainen noista vanhoista mukeistani on vähintään 70 euron arvoinen. Niinpä minua on kehotettu nostamaan Muumi-mukit ylähyllylle ja ostamaan käyttöastioiksi joitakin edullisempia kuppeja.

Hmmm. Mitä tehdä? Rahaahan minulla ei juuri koskaan ole, joten rahalla leikkiminen ei oikein sovi kuvioihin. Ja arvokupit ovat rahaa - välillisesti ainakin. Toisaalta ostin kupit käyttöön, koska ne ovat erittäin hyvät ja kivat käytössä. Jos nostan ne ylähyllylle, en pääse nauttimaan niistä kahviani. Enkä näe niitä. Jos taas nostan ne näkyville vaikka lasikaappiin, minun oletetaan tuijottavan kahvimukeja… Enkä siltikään voi juoda niistä kahviani. 

Olen keräilijä. Tämä on keräilyä.
Mikä se järki tässä jutussa onkaan?