Eilen illalla kouluaikainen kaverini kävi kylässä. Pyysi minua olusille, mutta sain houkuteltua hänet tänne, sillä minulla oli aika paljon keskeneräistä puuhaa ja kaikki lapset kotona.

Vietimme mukavaa iltaa naukkaillen, jutellen, laulellen, pelaillen. Teini-ikäinen tyttäreni ei osallistunut yhteiseen touhuun. Hän sanoi minulle vihaavansa minua. Minun olisi kai pitänyt tyynesti antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sen sijaan vastasin hänelle melko pahasti. Ei, en sanonut vihaavani. En tietenkään. Mutta kehotin muuttamaan isänsä luo. Kauheaa. Sehän oli kuin olisin torjunut oman lapseni!

Tämä tyttäreni on älykäs, sanavalmis ja huumorintajuinen persoonallisuus. Mutta nykyään aina pahantuulinen ja negatiivinen. Kokee jäävänsä muita vähemmälle. Sanoo, ettei minun kanssani keskustelusta ole mitään iloa. Ei tottele, ei osallistu, murjottaa.

Kävin äsken parin tunnin lenkillä koiran kanssa. Metsän keskellä katselin puiden latvoissa hehkuvaa aurinkoa ja mietin tytärtäni. En ymmärrä, mikä ihme on mennyt pieleen, kun välimme ovat niin huonot. "Keskimmäisen lapsen syndrooma" ei selitä kaikkea, osan ehkä kuitenkin. Luulen, ettei hän ymmärrä kuinka paljon häntä rakastan.

Miten voisin tuoda rakkauteni esille niin, että hän sen tajuaisi? Sanat eivät selkeästikään mene perille. Koskettaa hän ei anna. Olen yrittänyt tekojakin. Siivosin yllätykseksi hänen huoneensa. Ostin hänelle uudet upeat jouluvalot pikkukoiran tuhoamien tilalle. Joululahjaksi kehittelin yllätystä, saa nähdä pitääkö hän siitä.

Vihaako hän minua oikeasti? Hänen mielestään perheemme on omituinen, olemme liian boheemeja muut kuin hän. Hänen mielestään kasvatan pienimpiä lapsia väärin ja olen liian vapaamielinen vanhimman tyttären suhteen.

Hankalaa. Yritän tehdä parhaani koko ajan. Kaikkien suhteen. Ihmeisiin en pysty, sen tiedän. Ja varmasti olen tehnyt tyhmästi monessa kohdin. Mutta ei kai ole olemassakaan mitään oikeaa tapaa.

Osaksi yhteenottomme varmaankin johtuu siitä, että olemme monella tavalla samanlaisia. Kummatkin olemme herkkiä ja reagoimme fyysisesti jännitykseen vatsalla tai päällä, jopa kehittämällä paniikkikohtauksen. Olemme verbaaleja, nopeaälyisiä, piikikkäitä. Kirjoitamme pitääksemme päämme kunnossa. Luemme kirjoja ja ymmärrämme ne samalla tavalla. Mutta eivätkö nuo asiat voisi ennemminkin yhdistää kuin erottaa?

Olen aina ajatellut, että lasten kasvatuksessa kaikkein tärkeintä on se, että lapsi tuntee itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Minä rakastan pikkutyttöäni suunnattomasti, hänen kriittisiä kommenttejaan ja sarkastisuuttaankin. Niitä hetkiä, kun ilo kaunistaa hänen kasvonsa ja hän näyttää enkeliltä. Ja sitä, kun hän laulaa, kertoilee juttuja, leikkii pikkusisarusten kanssa. Sitä vahvaa naista, joka hänestä on kehittymässä. Olen ylpeä hänestä. Miten saan sen selväksi hänelle?