Näin neljänkympin tietämillä olen taas alkanut miettiä aikaa. Miten nopeasti se kuluukaan. Muistan kuin eilisen päivän sen, kun aloitin opiskeluni 1.9.1986 Jyväskylässä. Aurinko paistoi ja kampuksen suuri vaahtera hehkui keltaisena. Niin paljon on tapahtunut sen jälkeen ja niin sama ihminen kuitenkin olin.

Kun ajan kulkua katsoo lapsien varttumisessa, huomaa, miten lyhyt ihmisen elämä onkaan. Tyttärelläni on 16 vuotta hujahtanut kuin huomaamattani, yhtä nopeasti 16 vuotta hujahtaa tästä eteenpäinkin.

Kun aikaa taas ajattelee pelkästään oman kehittymisensä ja kokemisensa kautta, ei se kulukaan niin nopeasti. Olenhan tietysti kehittynyt paljon siitä, kun olin 19-vuotias ylioppilas. Ulkonäkö on muuttunut "ihan vähän", mutta ajatteluani ovat muuttaneet lukuisat kokemukset. En kuitenkaan ole radikaalisti toinen ihminen. Ihan samat mieltymykset minulla vieläkin on, samanlainen huumori kukkii (vähän sivistettynä tosin), ajattelu etenee vastaavanlaisin päättelyprosessein, vain materiaalia on enemmän. En tunne olevani muuttunut 20 vuotta sisäisesti. Olen vielä nuori. Sana keski-ikäinen kalskahtaa korvaan, vaikka sinänsä siirtyminen viidennelle kymmenelle ei ole ongelma.

Lapsena aika kulki hitaasti. Seuraava kesä tuntui olevan ikuisuuksien päässä ja kaksi viikkoakin oli pitkä odotusaika. Jossain vaiheessa se muuttui. Aika alkoi juosta. Ensin se hölkytteli, kun olin vielä koulussa, mutta abivuosi meni jo aika kyytiä. Täyteen vauhtiin aika pääsi sitten, kun lapseni syntyivät.

On jännää katsoa omaa 16-vuotiasta tytärtäni ja nähdä hänessä se sama kehitys kuin itsessänikin. Hän on uskomattoman hieno persoona. Hän tulee varmasti olemaan tuollainen välitön, ajatteleva ja positiivinen ihminen koko loppuelämänsä. Hän tulee muistamaan nämä mukavat hetket koko elämänsä kuin eilisen päivän. Samoin ne sydänsurut, jotka väistämättä kuuluvat nuoruuteen.

Olemme entisestäänkin lähentyneet tyttäreni kanssa. Tietenkin hän on monella tapaa vielä ajattelussaan "viaton", ja saakin olla. Silti hän on empaattinen ja pystyy ajattelemaan elämää laajemmin kuin vain omasta näkökulmastaan. Uskon, että läheisyytemme lisää tätä kykyä eläytyä. Ja tajuan myös, että täsmälleen samoin tapahtui minulle ja omalle äidilleni. Juuri tuossa samassa iässä. Aikuisuuden kynnyksellä.

Oikeastaan alan ymmärtää paremmin ihmisiä, joilla on itseään huomattavasti nuorempi tai vanhempi puoliso. Aikahan on niin suhteellista. Ja ikä on kuin onkin mielentila, korvien välistä kiinni. Ehkä vanhempi mies tai vanhempi nainen näkee nuoremmassa vastakkaisen sukupuolen edustajassa juuri persoonan, sen mikä tekee tästä ihmisestä erikoisen, omanlaisensa. Se, että kokemus elämästä on toisella väkisinkin vähäisempää, ei sinänsä ole ongelma. Ihminenhän on oppivainen. Empatialla voi ymmärtää monia asioita, jotka ovat vielä itsellä kokematta - ja joista monet toivottavasti jäävätkin kokematta.

Usein kuulee sanottavan, että nuoret etsivät huomattavasti itseään vanhemmista kumppaneistaan isä- tai äitihahmoa. En usko sen olevan niin. Itse ainakin rakastan ihmisessä nimenomaan persoonaa, hänen tapaansa ajatella, hänen huumoriansa jne. Ja kun ihminen on sisältä vielä nuori, sen näkee hänen silmistään. Kuusikymppisen ukon silmissä asuu se pojanviikari, jonka opettaja aina joutui ajamaan nurkkaan, mutta josta hän kuitenkin piti tämän nokkeluuden vuoksi.

Joka tapauksessa ajan ja iän suhde ei siis missään tapauksessa ole vakio. Mielenkiinnolla odotan, miten tuo suhde muuttuu, kun viides vuosikymmen alkaa ja lapset aikuistuvat. Nuorrunko minä vaiko vanhenen, juokseeko aika vai alkaako taas hidastua?