Poikani kännykkä - se, jonka pesin ja ravistin 40 asteessa - toimii taas. No joo joo, toimii se. Ja ihan hyvin sitä paitsi. Ainoastaan näytössä on pieni varjo, joka päivittäin yhä pienenee. En minä sitä itse osannut korjata, Mies sen korjasi. Ihme heppu, saa kaiken kuntoon, noin vain.

Nyt kuitenkin naista koettelee: talossani (joka on siis vanha kuin taivas ja jonka vakuutus ei kata vesiputkia) tapahtui vesivahinko. Olen jo pari viikkoa, jos en pitempäänkin, ihmetellyt, miksi vessan ja eteisen tienoilla haisee pahalle. Luulin sen johtuvan lätäkössä uitetuista lasten jalkineista, mutta eilen maailmalta palattuani huomasin kellarikerroksen matossa märän läntin. Kun katsoin ylöspäin, sain pisaran suoraan otsaani. Välipohjan läpi tuli vettä. Voi passipoliisi. Nyt kävi näin.

Mitä luulet sitkeän ämmän ajatelleen? Väärin, niin sitkeä ei kaupunkilaisvanhempien kaupunkilaistytär ole, että olisi jaksanut suhtautua asiaan järjellä. Kylläpähän nousivat tunteet pintaan: epätoivo, pelko, harmistus, vitutus. Itku ei silti tullut, sihinää vain hampaiden välistä. Mistä h..vetistä löydän voimat ja rahaa odotettavissa olevaan ruljanssiin. Ensimmäisenä oli tilanteesta raportoitava Miehelle. Hän antoi liudan neuvoja, joiden avulla piti selvittää tilanteen vakavuutta. Mutta huolestunut naisen mieli ei ota ohjeita vastaan kovinkaan montaa kerrallaan (eikä olisi kyllä ottanut monen miehenkään, siitä olen varma). Rakennusmies-kaveri oli tilattava katsomaan tilannetta ja lisää kaukoparannusta saatava Mieheltä. Sen verran pääsin asian kanssa järjen puolelle, että uskalsin nukkua yön ja käydä vielä töissäkin (oppilaat tosin saivat kärsiä kiukkuisesta opesta).

Työpäivän päätteeksi riensin kotiin repimään lattiaa auki. Vähän aikaa aherrettuani totesin taas, että kaikesta huolimatta asiani ovat yhäkin hyvin. Minusta välitetään. Ensin ystäväni totesi olevansa lähellä ja voivansa tulla auttamaan. Ja hän tulikin. Käytti sitä voimaa, jota minulla ei kuitenkaan ole. Sai paikallistettua vuotokohdan noin suurin piirtein. Se ei onneksi näyttänyt suunnattomalta. Sitten soitti Mies. Sanoi tulevansa kuudelta. Luulin että huomenna, mutta hän olikin jo tulossa. Tänään. Sanoi, ettei voinut jäädä kotiin pyörittelemään peukaloita. Eihän siinä mitään, mutta ajettavaa tulee yhdeksi illaksi ja töiden päätteeksi 400 kilometriä!

Omat vanhempanikin osallistuivat "talkoisiin". Soitin äidille ja pyysin häntä ruokkimaan lapseni, itse en nyt ehtisi, pakko saada illan aikana asioita eteenpäin. Äiti lupasi, ja kävi kaupassa sekä teki ruoan kaikille. Isäkin soitti. Kerroin, että on tapahtunut vesivahinko. Hän kirosi päivitellen. Sitten hän kysyi, ehtisinkö kirjoittaa ja printata hänelle yhden jutun, kun tarvitsee huomiseksi...

Kun vuotokohta oli lopullisesti rajattu ja putkimies oli suurentanut sen suihkuksi, tarjoutui isäkin apuun. Hän lupasi hakea huoltoasemalta kiristimen eli "klemmarin", jonka avulla vuoto saataisiin väliaikaisesti tukittua. No, eihän hän siihen yksin kyennyt,  Miehen oli tietenkin lähdettävä mukaan.

Mies paikkasi vuodon hellin, mutta päättäväisin sormin. Pyörän sisäkumin paikalla ja kiristimellä. Kuivausprosessi oli alussa. Kaikki paikat pölyssä, parketti kasassa, lattiat revittyinä, vessa melkein saavuttamattomissa, nenä tukossa. Koetellaan kyllä, mutta minusta myös välitetään, en jää yksin kaiken kanssa. Kiitos.

Tiedän, että sinäkin olisit halunnut olla avuksi. Varmaan vielä voitkin. Ja saanhan myös minä olla avuksi sinulle?