Viime aikoina olen kuullut itsestäni paljon määritelmiä. Lähinnä määritelmät ovat samalla olleet perusteluja sille, miksi minun kanssani ei voi seurustella. Yleisin lienee se, että minulla on liikaa lapsia. No, sehän ei ole totta; minulla on juuri oikea määrä lapsia, ainoatakaan en antaisi pois. Estävätkö he sitten seurustelun? Se on täysin eri asia. Onhan selvää, että lapset vievät ison osan arkeani. Lisäksi he ovat minulle tärkeintä maailmassa. Mutta he ovat lapsia, eivätkä siis samalla viivalla kumppanin kanssa. Mutta tuskin "lapsellisten" seurustelu helppoa on. Milloin kannattaa ottaa kuitenkin riski ja yrittää?

Toinen "liian" on ilmaistu usealla eri tavalla. Liian eloisa tai eläväinen, liian nopea, liian vilkas, liikaa elohopea. Tuo vilkkaus ja nopeatahtisuus toiminnassa ja puheissa on ollut minulle ominaista lapsesta asti. Muistan, kun koulussa yritin aina pitää suuni supussa ja kädet kauniisti pulpetilla. Yritin ja yritin, koskaan en onnistunut. Olin kyllä "hyvä" oppilas, innolla mukana ja nopea oppimaan. Innostuminen oli myös ongelma - silloin silmät alkoivat palaa ja suusta pulppusi tekstiä, viittaaminen unohtui eikä takapuolikaan tahtonut pysyä tuolilla.

Vilkkauden lisäksi olen myös liian villi. Tämäkin piirre on ollut minussa pienestä saakka. Olin toki aina valmis kisailemaan poikien kanssa siitä, kuka uskaltaa ylittää joen kapeaa lankkua pitkin tai kuka on nopeimmin ylimmillä oksilla. Vauhdista ja kisailusta pidän vieläkin. Lähinnä villeys kuitenkin näkyy enää tavassani tanssia yksin, silmät kiinni, ja melkein transsiin saakka. No, ehkä myös vähän siinä, että hoidan korkeanpaikankammoani hyppimällä uimahallin kerroksista... Joka tapauksessa villeyskin on siis "liian". Liian impulsiivinen olen myös. Ja liian suora, liian rehellinen. Ilmaisen liian selvästi tahtoni ja tahdon liian usein...

Nämä piirteet itsessäni aiheuttivat lapsena useat kotiarestit vanhempainiltojen jälkeen ja mm. seiskan huolellisuusnumerona. Halusin olla toisenlainen, mutten osannut. Iltaisin ristin käteni ja rukoilin: "Rakas Jumala. Anna minun muuttua kiltiksi ja hiljaiseksi, niinkuin Taina tai Anne. Ja anna hiukseni olla suorat ja edes punaiset". Aamulla juoksin peilin eteen, mutta pettymyksekseni hiukset olivat yhäkin kiharat ja melkein mustat. Ja koulussa viimeistään toive hiljaisuudestakin murtui.

Opettaja sanoi vanhemmilleni, että jos tämä lapsi olisi poika, niin tuollaisen luonteen hyväksyisi. Mutta että tyttö. Jotenkin (surku)hupaisinta on, että mies, johon onnistuin hieman ihastumaankin hänen eloisuutensa ja impulsiivisuutensa vuoksi, totesi joku aika sitten, että "olemme aika lailla samanlaisia. Mutta pystyisinkö hyväksymään nämä piirteet naisessa?".

Niin. Ei ole aina helppoa olla "liian", vaikka olisikin "hyvä jätkä"...