Olen nähnyt monenlaisia villakoiria. Toiset on trimmattu upeiksi puudeleiksi, toiset kasvattavat karvaansa ihan vapaasti sykkyrään (välillä sitäkin tosin siistitään). Mutta mikä on se ydin villakoirassa? Fysikaalisessa mielessä sen voisi ajatella olevan jotain samanlaista kuin jokaisessa nisäkkäässä on ytimessä, eli verta, ranka ja sisäelimet. Pään ydin lienee aivot, mutta kokonaisuutena ajatellen villakoiran ytimen on oltava ruoansulatuselimet. Se kaatopaikka, joka kerää mm. kaiken sen töryn, jota hienostuneinkin puudeli popsii sisäänsä innoissaan päivälenkillä, kun emäntä ei huomaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jos henkistyneemmin ajatellaan, voisi ytimen ajatella olevan jokin villakoiralle ominainen piirre. Niin kuin puhumme asian ytimestä ja tarkoitamme sitä seikkaa, joka tekee juuri tästä asiasta sen mikä se on. Se kaikkein tärkein. No, koiralle ominainen piirre on ainakin nälkä. Ja haistelu. Koitapa estää tervettä koiraa tunkemasta kuonoansa mielenkiintoisen hajun jäljille. Ei tule mitään. Mutta nyt puhumme villakoirasta. Ei mistä tahansa koirasta, vaan villakoirasta. Puudelista vai sykkyräversiosta? Oletetaan, että puudelista, sillä trimmaamaton villakoira voisi olla mikä tahansa koira. Mikä on siis puudelin ydin?

 

Puudelista tekee puudelin se, että sen turkki muotoillaan näyttämään omituiselta. Koira tuskin siitä niin välittää, emäntää se enemmän miellyttää. Koska puudelilla ei oletettavasti ole omaa nimenomaista halua tulla trimmatuksi näyttämään sirkuseläimeltä, tekee puudelista puudelin siis sen omistaja. Näin ollen villakoiran ydin on sen emäntä.

 

Toisaalta taas esim. itselläni on koti täynnä villakoiria. Niitä on sohvan alla, nurkissa ja senkin takana. Sängyn alla ne viihtyvät varsin hyvin. Mutta ydintä niistä on hankala löytää. Vaikka kuinka painelee tai silppuaa villakoiraa, ei mitään muusta erottuvaa löydy. Mutta ehkä lähestynkin asiaa liian konkreettisesti. Yritänpä löytää villakoiran ytimen siitä villakoirasta, joka tällä hetkellä tuntuu nuuskivan sukkiani pöydän alla.

 

Tästä villakoirasta tekee villakoiran se tosiasia, että siinä on pölyä yhdessä mytyssä. Ja paljon. Mutta tuokaan pöly ei ole itse pyrkinyt aktiivisesti villakoiraksi. Sitä ei olisi itse asiassa lainkaan, jos suostuisin useammin imuroimaan. Ja minähän en imuroi, koska olen laiska. Näin ollen villakoiran ytimen voisi tässä tapauksessa sanoa olevan laiskuus.

 

Miksi sitten aina etsimme villakoiran ydintä, emmekä tahdo sitä löytää? Luulisi, että puudelin emäntä on suht koht helppo paikallistaa. Ja laiskuus taas; se tulee valitettavasti vastaan ihan etsimättäkin...