Voi paska. Ei tuu mitään. Kaikki menee jotenkin oudoksi.
Musta on tulossa ihan nainen.

Alkaa tosiaan vähän jo pelottaa tällainen touhu. Just kun oon viimeiset 28 vuotta yrittänyt saada itteni vahvaksi ja muutkin vakuuttumaan siitä, että oon hyvä jätkä. Tai ainakin sisukas ämmä. Niin sitten tulee tää Mies ja rupeaa pitämään huolta.

Miten tällaiseen täytyisi suhtautua? Ei tää ainakaan pelkästään hyvä oo. Nytkin tuntuu siltä, että en yksin jaksa putkia ja kellarin lattiaa ja kattolaituria. En edes öljynvaihtoa autoon. Ei hyvä.

Ja sitten se, että pitäs luottaa, kun toinen sanoo hoitavansa. Kamalaa. Emmie osaa. Oon tottunut ite tekemään tai ainakin ymmärtämään mitä tapahtuu. En osaa jakaa vastuuta. Kuinkahan monta kertaa olen viimeisen kuukaudenkin aikana sanonut: "kyllä mie itekin voin tehdä"? Ja nyt sekin on vähenemässä. Ajatelkaa, en edes itse hakannut puita, kun ei ollut pakko. Kirves melkein pelotti. Kun ei OLLUT pakko.

Mitä se vahvuus oikein on? Onko se kaikki ollutkin vain silmän lumetta? Vai onko sittenkin niin, että sitä on vahva ihan oikeasti silloin kun on oltava...

En tiedä miten tähän suhtautuisi. Pelottaa olla "heikko", pelottaa luottaa, laskea toisen käsivarsille itsensä.
Samalla tuntuu kuitenkin niin hyvälle...
Ja vielä toisaalta: väsyttää ihan kamalasti. Uskallanko väsyä, luotanko jo niin paljon?

Ei saisi luottaa, ei vielä. Mitäs JOS? On niin monta kertaa sana "jos".
Eikä sitäkään tiedä, milloin taivas putoaa niskaan...

 Kivineito keväällä.