Tämä pitkä sepustus on testamentti kahden vuoden työskentelyn jälkeen kunnassa, jonka nimeä en voi tässä mainita, mutta jota suosittelen jokaisen itseään arvostavan opettajan välttämään…<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Olin kaksi viimeistä lukuvuotta töissä pienessä koulussa, jonka toiminta loppui kunnan säästötoimenpiteenä. Koulun mahdollinen ja jopa todennäköinen loppuminen oli tiedossa jo silloin, kun työrupeamani alkoi. Ajankohta kuitenkin aikaistui vuodella.

 

Ensimmäisen vuoden ajan koulussamme oli etärehtori, eli koulun entinen opettaja toimi rehtorina, mutta kävi koululla ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Hän halusi minun hoitavan rehtorin tehtävät koululla, sillä hänen sanojensa mukaan hän saa päättää, kenestä tulee rehtori seuraavana vuonna. Ja niinpä minun olisi hyvä oppia hommat jo heti. Hölmönä tottelin ja hoidin hommat. Hän kävi tosin kokouksissa ja nautti rehtorin palkan.

 

Loppukeväällä tuo ns. rehtori piti kehityskeskustelut alaistensa eli meidän opettajien kanssa. Silloin hän otti asiakseen sanoa minulle, etten ole rehtorityyppiä. Meitä kun on niin moneksi, kuulemma. Ihmettelin, miten hän voi antaa muutaman tunnin tuttavuuden perusteella tuollaisen lausunnon minusta? Hän väisti kysymyksen ja totesi, että rehtorin pitää osata luovia vanhempien kanssa. Jaa, niinpä kai. Itse kyllä olen huomannut paljon toimivammaksi sen, että ihmisten kanssa kommunikoidaan suoraan ja ongelmat käsitellään, ei "paineta villasella".

 

Keväällä ei sitten muutenkaan ollut enää selvää, että minun työni koululla jatkuu. Silloinen sivistystoimenjohtaja kun ei oikein pitänyt minua pätevänä, kun minulla oli sivuaineina vain kuvis, äikkä, erityispeda, TVT ja kirjallisuus, kun "ei sitten oo sitä teknistä työtä"… No, vanhemmat kuitenkin halusivat koulussa pysyvän edes yhden opettajan vähän pidempään ja niinpä yksi heistä sai painostettua minulle työpaikan. Tosin kesän jouduin olemaan työttömänä, säästösyistä.

 

Minulle valittiin toiseksi vuodeksi uusi kollega, näpäkkä naisihminen. Ja kuinka ollakaan, hän sai myös rehtorin tehtävät (joka jälkikäteen ajateltuna oli siunauksellista, sillä tuona koulun lopettamisvuonna rehtorilla riitti palkkansa edestä töitä vaikka toisille jakaa…).

 

Toisen vuoden aikana selvisi, että uudelle kollegalle ei ollut kerrottu, että koulu oli nopeahkon lopettamisuhan alla. Itse olin ihmetellyt kovasti, miksi joku pätevä ihminen jättää pysyvämmän työpaikan ja tulee lopetettavaan kouluun, mutta se etärehtori vakuutti minulle, että tämä ihminen tekee sen tietoisesti. Että ei sitten tehnyt. Kyykytystä hänelle, juu.

 

Ensimmäisenä vuonna suurin osa energiastani koululla kului yhteishengen kohotukseen. Koululla oli todella huono henki, myös vanhempien keskuudessa. Opettajien vaihtuvuus ja epävakaisuus oli saanut vanhemmat takajaloilleen eikä heidän ollut helppoa ymmärtää, että teimme työtä yhdessä lasten eteen. Toisena vuonna hengen suhteen oli jo helpompaa ja itse opettaminenkin sai kunnolla jalansijaa luokissa. Mutta epävakaus pari vuotta aiemmin hankaloitti vielä arkea: oppilailla oli paljon tiedollisia ja taidollisia puutteita varsinkin äidinkielessä ja kirjoittamisessa, joillakin myös matematiikassa. Vanhemmat näkivät syyn ainoastaan opettajissa - myös nykyisissä.

 

Toisesta vuodesta tuossa pikkukoulussa teki vaikean myös epävarmuus koulun jatkumisesta ja kunnan toteuttamat koko henkilöstön lomautukset. Itseäni koulun jatkuvuusasia ei häirinnyt, mutta kollegaani kyllä ja lapsia. Lomautukset sen sijaan veivät paljon kallista työaikaa. Käytännössä kevään aikana kaksi viikkoa meni opetuksellisesti täysin hukkaan. Vaikka opettaja olisi kuinka tehokas persoona, ei kuuden luokka-asteen hoitaminen samaan aikaan onnistu yhdeltä opettajalta siten, että opetussuunnitelma toteutuisi. Myös lasten turvallisuus vaarantui, vaikka – Luojan kiitos – selvittiin vain läheltä piti
-tilanteella.

 

Kevät saatiin kuitenkin kunniallisesti loppuun ja ehdimme toteuttaa ihan upean

 kevätjuhlan. Kun todistukset lauantaina jaettiin, olin aivan kuollut. Kotona oli kauhea sotku, kun olin siirtänyt pyykinpesusta lähtien kaikkea "tuonnemmaksi" ja keskittynyt töiden loppuunsaattamiseen. Myös työpaikan etsiminen oli nyt edessä.

 

Tuossa kunnassa oli työpaikkoja auki, mutta sen sijaan, että niitä olisi tarjottu meille nyt työttömiksi jääneille opettajille, ne pistettiin yleisesti auki. Meidän piti hakea ja toivoa pääsevämme haastatteluunkin. Eivät työpaikat mitään vakivirkoja olleet, vuoden pestejä kumminkin.

 

Itse hain epäpätevänä äidinkielen opettajan paikkaa ja kirkonkylälle luokanopeksi, vaikka sinne yllättäin toivottiin opettajaa, joka opettaisi teknistä työtä ja sitä mystistä Poikien Liikuntaa (mitä se sitten ikinä onkaan? Sitä ei muuten OKL:ssä opeteta, siellä on vain liikuntaa…) Heti kun hakuaika oli ummessa (loppui klo 15) minulle soitettiin kunnanvirastosta (klo 15.04) ja toivotettiin tervetulleeksi haastatteluun, nimenomaan sitä äidinkielen opettajan paikkaa varten.

 

Kävin haastattelussa ja se meni mielestäni hyvin, vaikka olinkin ihan oma itseni. Sivistystoimenjohtajan virkaa tekevä nainen sanoi, että päätös tehdään samalla viikolla ja siitä tulee ilmoitus kotiinkin jo samalla viikolla. Jäin odottelemaan ilmoitusta.

 

Perjantaihin klo 13.24 mennessä ei ilmoitusta ollut tullut postissa eikä myöskään puhelimitse. Soitin sille ns. sivistystoimenjohtajalle. Hän ilmoitti, että paikan oli saanut sellainen nainen, joka valmistuu äidinkielen opettajaksi elokuuhun mennessä. No, minusta se on ihan ok, varmasti pätevämpi hommaan kuin minä. Samalla kuitenkin siinä puhelimessa ollessani ymmärsin, että minua ei ollut tarkoituskaan ottaa töihin kuntaan. Minua oli haastateltu ainoastaan sellaiseen paikkaan, johon oli hakenut myös selvästi minua pätevämpi ihminen. Kysyin, miksi minut ylipäänsä oli haastateltu, jos kerran oli lähes päteväkin hakija. Nainen sanoi, että pitihän kaikki haastatella, jos vaikka tuo pätevämpi ei otakaan paikkaa vastaan.

 

Höpö höpö. Kaikki työhönottohaastatteluja tekevät (itsekin lukeudun heihin luottamustoimieni kautta) tietävät, että aikaa ja rahaa säästetään ja pahalta mieleltä vältytään paljon paremmin, kun haastatteluun valitaan vain sellaiset ihmiset, joilla oikeasti on edes mahdollisuus työpaikkaan. Itse olisin kylläkin tällaisessa tilanteessa ns. ekalla kierroksella haastatellut vain sen ainoan pätevän. Jo puhelimitse olisi voinut kysyä, onko hän oikeasti tulossa töihin kuntaan. Sanoin sivistystoimentekeleelle, että mielestäni tämä asia oli huonosti hoidettu eikä tässä lainkaan otettu huomioon yksittäisen ihmisen elämää ja tunteita. Nainen veti välittömästi herneen nenäänsä ja alkoi huutaa minulle. Hän sanoi, että "tämä puhelinsoitto kyllä varmisti sen asian jota tässä jo epäiltiinkin". Kysyin, mitä hän tarkoitti? Epäilemättä minusta on jostain saatu ennakkokäsitys, että olen hankala tms., mutta sitä nainen ei sanonut. Sen sijaan hän sanoi, että minä olisin varmaankin ollut se seuraava vaihtoehto paikkaan, jos se pätevä ei sitä ottaisi, mutta kyllä tämä puhelu nyt varmisti asian… No huh huh, melkoista vallantuntoa tuppukylässä.

 

Hän myöskin väitti, että oli sanonut tekevänsä päätökset tällä viikolla, jos ehtii. Hassua, että hän viitsii väittää minun muistavan väärin. Minulle tilanne oli ainutlaatuinen, hän oli laukonut vastaavia asioita yli 20 haastatellulle.

 

No, joka tapauksessa olen sitten ilman työtä syksyksi. Ja siitä kunnasta lienee turha mitään toivoakaan. Sinänsä mielenkiintoista se, että minut käsitetään hankalaksi tai jopa epäpäteväksi jossain, kun yleensä asia on nimenomaan ollut toisin päin: olen pätevä ja neuvottelukykyinen, joskin suorapuheinen ihminen. Mutta ehkä opettajaksi sitten kuitenkin halutaan mieluummin lampaita kuin paimenia…

 

 

Jaa. Eikun talo myyntiin ja töppöstä toisen eteen. Ja Etelä-Savon muuttotappio lisääntyy taas viidellä...