Niinkuin tiedät, rakas nettipäiväkirja, minä olen flunssassa. Yksin kotona kahden koiran kanssa ja kauheassa tuhinataudissa. Kahden koiran, joista toinen pitää vielä tapanaan, paitsi pureskella kaikki vastaan osuvat kengät, myös hoitaa tarpeensa parketille.

No, ajattelin tänään olla oikein ovela ja hoitaa ylitsepääsemättömän rankan ulkoilutustouhun autolla. Niin, kävihän sekin mielessä, että hihnat ulos auton ikkunasta ja koirat niihin kiinni, mutta jätin sen suunnitelman toteutuksen toiseen kertaan. Sen sijaan heitin koirat takapenkille ja suuntasin kohti kaverini mökkiä.

Aurinko paistoi, luonto näytti puhtaalta ja raikkaalta. Tie kiemurteli mukavasti edessäni. Radiossa soi rullaava musiikki. Perfetto! Yhtäkkiä nenääni kuitenkin leijaili tunnelmaa häiritsevä haju. Vilkaisin taakseni ja huomasin pennun lattialla, läjän vieressä. No, onneksi ennen lossia on mukava ranta, jossa voisin huuhdella maton.

Matka jatkui kevyissä tunnelmissa. Kohta kuitenkin musiikin ylitse kantautui omituinen pörähtävä ääni. Yritin katsoa taakseni, mutta mitään outoa ei näkynyt. Tosin pentu oli istuimeni takana, joten en nähnyt sitä lainkaan.

Saavuttuamme lossirantaan näin lossin olevan vasta menossa toiselle puolelle. Minulla olisi aikaa putsata matto. Kurvasin tieltä sivuun ja ajoin auton aivan rantaan saakka. Mikään ei pilaisi hyvää tunnelmaani. Tai no, silloin en vielä tiennyt mikä näky minua odottaa takapenkillä...

Vanhempi koira hyppäsi iloissaan ulos autosta ja löysi tiensä veteen saman tien. Pikkukoira nosti päätään lattialta. Se oli yltä päältä p...  sonnassa. Lattialla oli yhden sievän kasan lisäksi maton kokoinen laatta äklönväristä oksennuksen ja ulosteen sekoitusta, jossa koira oli kuorruttanut itsensä.

Nostin koiran varovasti kainaloista ulos. Surkealtahan se otus näytti. Kun lähestyin järveä, se tajusi mitä oli tapahtumassa. Se sätki ja potki, mutta julma emäntä piti liukasta otusta kiinni ja viskasi sen jorpakkoon. No, en nyt kovin syvälle heittänyt ja huuhtelinkin sitä hellästi niinkuin pyykkiä: edestakaisin ja välillä hiekkaan hangaten.

No, koira oli nyt puhdas, joskin erittäin loukkaantunut saamastaan kohtelusta. Seuraavaksi oli vuorossa auto. Kiitokset sille, joka keksi kumimatot! Matot vain ulos ja järveen. Lossi oli tulossa jo takaisin, nyt oli kiire. Huusin isompaa koiraa nimeltä. Ihmettelin minne se katosi kuin ammuttuna. No voi juupeli. Olin tehnyt kädelläni kaarevan liikkeen ja koira luuli, että heitin kepin järveen. Siellä se jo uiskenteli kaukana rannasta etsien topakkana. Onneksi löysin kepin ja sain sen avulla koiran pois järvestä. Se on nimittäin niin torvi, että olisi etsinyt olematonta keppiä vaikka koko päivän...

No, auto oli valmiina, mutta lossikin jo rannassa. Myöhästyimme. Annoin koirien ravistella itseään ja pakkasin ne autoon. Ajoin lossille, mutta totesin, että jäämmekin tälle puolelle ulkoilemaan. Kaunis kallioranta ja metsää riitti tälläkin puolella.

Pidin koirien hihnoista kiinni ja istuskelin kalliolla. Aurinko paistoi ja flunssainen hengitys tasaantui. Veden liplatus rauhoitti mielen. Nautimme olostamme kaikki kolme. Välillä kävin päästämässä sen pienen vintiön irti, kun se oli kieputtanut itsensä puun ympärille, isompi osaa jo kiertää, fiksu koira.

Kotimatka sujui mainiosti. Ajoin hiljalleen, että pikkuinen tottuisi kyytiin. Välillä vilkaisin sitä. Se makaili lattialla hieman stressaantunen näköisenä, mutta siistinä. Ajoin auton pihaan. Avasin oven. Isompi koira säntäsi ulos. Pienempi nosti päätään - kakkakasasta...