Vaikea on päivä ollut. Väsymystä en jostain syystä ole tuntenut, vaikka yö kuluikin nukkumatta. Tosin väsymyksen kai huomasi hysteerisistä naurukohtauksista, jotka vaihtuivat lopuksi nyyhkytykseen.

En ole muistanut tällaisia tunteita olevan olemassakaan. Hämäränä nousee mieleeni muuan nuorimies, johon rakastuin 20 vuotta sitten. Silloin oli Suuria Tunteita. Tuntuuko vaan, että nyt sattuu syvemmälle, vai olisiko jopa niin, että tämä kaikki pääsi yllättämään aikuisen? Sydämen kypärä unohtui asettaa paikalleen ajoissa.

Joka tapauksessa nyt sydämen kohdalla on aukko, joka aiheuttaa ylävartaloluhistumista. En voi seisoa suorassa, sillä sattuu liikaa. Eivätkä voimatkaan riitä kannattelemaan raskasta mieltä.

Kummallista, miten tykkääminen voikin olla ihan yhtä voimakasta nyt kuin ennen "luovuttamista". Tunteet eivät ole kadonneet mihinkään, ei ainoakaan. Epätoivo, ikävä ja kaipuu tuovat vielä sinisen sävyt tunteiden väriskaalaan. Pettymystä en tunne, vaikka luulin sen nousevan ensimmäisenä esiin. Elämää on vielä jäljellä, koska koskee niin pirusti.

Vaikeaksi itkun pidättämisen tekee se, että Hän tulee lähes kaikesta mieleeni. Sanonnoista, sanoista, kuvista, paikoista, autoista, läksyistä, peleistä. Kaikesta. Niitä sanoja, joita ei voi ilman kyyneliä sanoa, on liian paljon. Musiikki on silti hankalinta. 
Surullisin on Jackpot. 

Jackpot. 

And I really felt you are...

Ja Hänen kuvansa on edessäni, vaikka sulkisin silmäni. Hänen äänensä vastaa ajatuksiini. Hänen sanansa, hänen nokkeluutensa, jolla hän saa minut tuntemaan itseni melkein tosikoksi. Siis minut?!

Ja kuinka vahvana tuntuukaan tyhjyys, kun hänen kätensä eivät kietoudu ympärilleni, kun käperryn peittoni alle, vedän jalat syliini ja pyydän unta armahtamaan minua tästä ikävästä...

Näinkö tämä loppui...?