Onnellisuus elämässä. Se on niin pieniä asioita. Niin pieniä, ettei niiden olemassaoloa aina edes huomaa.

Puhuin tänään ystäväni kanssa isästäni. Isä menetti sekä minun että siskoni lapsuuden oikeastaan täydellisesti. Minulle hän ei ollut edes paikalla, siskolleni hän ei ollut läsnä, vaikka olikin paikalla - joskus. Nyt isä etsiytyy seuraamme. Haluaa antaa elämänohjeitakin. Etsii kuuntelijaa. Lapsia hän ei vieläkään ymmärrä. Lastenlasten äänet ovat hänelle aina vain melua. Onko isä onnellinen, onko hän ikinä ollut sitä? Tuntuu, että hän vieläkin odottaa jotakin tapahtuvaksi. Siksi hänen on pidettävä nuorekkaasta olemuksestaan kiinni, vaikka peili kuinka näyttäisi muuta.

Kummallista on se, että itsekin tunnun odottavan jotain. Jotain suurta ja ihmeellistä. Jotain, joka oikein tuntuisi ja ravistelisi perustuksia. Sellaista, että se loisi perustan loppuelämän onnellisuudelle. Mutta miksi ihmeessä sellaista odottaisi, kun kaikki mitä onneen tarvitsee on tässä aivan vierellä, käden ulottuvilla?

Katsoin pienintä tytärtäni, kun hän nauroi television komedialle. Hän oli niin suloinen. Ja fiksu. Ymmärsi huumorin ja nautti siitä, kun sai nauraa aidosti isompien mukana. Äkkiä hän katsoi minua silmiin ja hymyili. Suu ei sanonut mitään, mutta silmät sanoivat: "Äiti, huomaatko? Tässä on niin kiva olla yhdessä."

Välähdyksenomaisesti tajusin, että tässä se on. Onni. Kun tämä kaikki hulabaloo on ohitse ja minulla on viimein aikaa itselleni, tulen kaipaamaan juuri tätä. Näitä kehittyviä, upeita ja itsepäisiä persoonia vierelläni. Tuota pientä onnellista katsetta. Soittoa ja laulua. Sitä vinkuvaa ääntä, jota nyt en jaksaisi kuulla joka välissä: "Äitiiiiii-iiii-i". Tulen kaipaamaan. Miksi siis en nauttisi nyt, kun kaikki on tässä?

Kun aika kuluu ja elämä muuttuu rauhallisemmaksi, toivon, että vierelläni on vielä tämä Mies, joka nyt auttaa nauttimaan hetkistä. Auttaa löytämään hymyn silloinkin, kun "äiti ei oikein meinaa jaksaa"...