Villikissan viha

 
 
Toimittaja ja opettaja. Niin sovinnaista.
Varmaan omakotitalokin. Ja kaksi lasta.
 
Muistan sen sekopään nuoren miehen,
joka kehuskeli dekadenssillään.
Intohimon, paksun innokkaan kalun,
joka olisi halunnut tunkea joka paikkaan.
Stondiksen toisella puolella Suomea.
 
Muistan teehetket ja Planeetat
ja Carmina Buranan.
Ja sen ylimielisen ilmeen.
Räkäisen äänen, joka kähisi kännissä
ilkeänä.
 
Muistan hetkellisen hellyyden.
Vihan ja rakkauden.
 
Ja tuskan. Jäätävän tyhjyyden
kaiken jälkeen.
 
Et sitten viitsinyt vapauttaa villieläintä?
Leikittelit, härnäsit.
Herätit kiihkon, mutta
jätit minut häkkiin.
 
Oliko oikein? Näit elämänhalun,
herkkyyden, voiman. Intohimon.
Ja jätit kuitenkin?
 
Saitko opettaja-neidin heräämään?
Vai tyydyitkö aikuisuuteen, turvaan?
 
Varo vain, jossain unissasi
päästät sen villikissan häkistään.
Silittelet sitä ja se kehrää.
Mutta sillä on vielä kynnet, joilla se saa
revittyä keskiluokkaisen kaavun päältäsi.
 
Se ottaa takaisin kaikki
häkissä vietetyt vuodet.
Sinun kustannuksellasi,
duunarin äpärä.