Ope on ollut kateissa jo jonkin aikaa. Trampoliinit ovat pitäneet pallon liikkeessä mainiosti. Mutta olotilaa hallinnut epätoivon vivahde on kadonnut. Auringon myötä. Se paistaa sekä ulkona että sisällä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Täytin vuosia runsas viikko sitten. Kelasin siinä juhliessani rakkaiden, sukulaisten ja ystävien keskellä, että olen aika onnellinen. Juhliessa tietenkin unohtuu se, kuinka rankkaa niiden trampoliinien kanssa on, mutta sitä ei nyt olla huomaavinaan ollenkaan. Olen terve sekä mieleltäni että ihan muutenkin (lievää suurempaa ylipainoa ei lasketa, toim. huom.). Minulla on ammatti ja töitä, perhe, talo, koira, kilpikonna ja akvaario. Ja varsinkin ystäviä, jotka osaavat jakaa ilot ja huojentaa suruja.

Syksyn ja talven mielenmyllerrysten ja tunnekuohujen jälkeen pelottaa sanoa tämä: minulla on myös vierelläni Mies. Hän tuli elämääni epävarmalla hetkellä. Järkeilin, että on pysyttävä kaukana. Mutta enhän minä osaa. Uteliaisuus tuota älykästä verbalikkoa kohtaan voitti. Aluksi jäin vain haavi auki tuijottamaan hänen aktiivista menoaan. Kestäisiköhän tuossa perässä?

Tietenkin selvensin hänelle heti, että on parasta juosta minua karkuun ja lujaa; olinhan vielä hieman raajarikko tunne-elämältäni. Ajattelin, että hän juoksee. Ajattelin, että pääsen helpolla. Ajattelin, että voin jäädä rypemään tuskissani. Mutta ei, hän totesi vain ykskantaan, että minun on selvitettävä nuo tunneasiat ihan itse, eihän hän tilanteelle mitään voi. No voi jukra. Niinhän se tietysti oli.

Yritinkin selvittää tunteitani. Ja, kiitos vaan syksyisen tunnekuohun aiheuttajalle, keskustelimme asioita ”selviksi”. Eivätkä ne ihan selviksi tulleet keskustelemalla. Hyvä etteivät. Selvemmiksi ne tulivat, kun tunteet piti käsitellä uudestaan. Mitä kaipaisin, mitä haluaisin, kun tilanne ei oikeastaan ollut muuttunut mihinkään. Kaikki muu oli sekavaa, ainoastaan se oli selvää, että kaipaisin viereeni ilmestynyttä Miestä suunnattomasti, jos hän olisi poissa.

Kipuilun ajan Mies eli vierellä. Ei jättänyt, ei juossut karkuun, ei alkanut parkuun… Nyt tuntuu jo paljon helpommalta hengittäminen. Mennyt on takana, se laantui ystävyydeksi. Katse on eteenpäin. Ja tulevaisuus avautuu eteen toiveikkaana.

Ei, älkää pelätkö, en aio mennä sekaisin. Olen jo. No ei vaineskaan. Tuntuu uskomattoman aurinkoiselta katsoa elämää kun tietää, että jossain lähellä – ruudun takana vähintäänkin – on tasapainoinen aikuinen, joka tykkää sinusta juuri tuollaisena kuin olet. Ei salailua, ei piilottelua. Arkea päivä kerrallaan ja mausteena juhlaa arjen keskellä. Puhumattakaan varsinaisesta juhlasta…

Elämä on kummallista. No, eipä tässä kai muutakaan voi kun ”let the sun shine in”, friends…