Ystäväni kaukaa pohjoisesta käski ajatella positiivisesti. Ja oikeassa oli.

Vaikka otinkin varman päälle ja nukuin yli puoleen päivään, on tämä päivä ollut huomattavasti edellistä parempi. No tietenkin kaikki koulujutut jäivät pois näin lauantaina. Eikä ketään ole tarvinnut vielä kuskata mihinkään, joten mummojen keilaamisetkin ovat jääneet kokonaan pois laskuista.

 

Aihe, jota välttelen. Hän. On kauheaa katsoa, kun toinen on fyysisesti ja henkisesti ihan väsynyt, etkä itse voi tehdä asialle oikein mitään. Ei muuta kuin olla rehellinen ja olla läsnä. Kyllähän itseänikin väsyttää, harmittaa ja itkettääkin. Mutta minulla asiat ovat kuitenkin nyt kunnossa. Toisin kuin kesällä ja alkusyksystä, kun olin täydellisen lopussa, pyörtyilin ja nukahtelin enkä saanut nukuttua.

 

Itseäni auttoi sairausloma ja kahden viikon nukkuminen (+ puolentoista viikon lepäily) sekä sukulaisten ja ystävien tuki. Muutaman nukahtamislääkkeenkin jouduin napsimaan. Oleellista kai oli se, että tunnustin olevani aivan tsippi ja pyysin lapsiani sekä sukulaisiani antamaan minulle mahdollisimman paljon rauhaa. Lopetin ainaisen jaksamisen vähäksi aikaa.

Luin joskus aikaisemmin Tommy Hellstenin kirjan "Saat sen mistä luovut - elämän paradoksit". Sen ajatukset ovat toimivia, taas sen ymmärrän. Jos haluaa olla vahva, on uskallettava olla heikko, luovuttava ainaisesta jaksamisesta. Jos haluaa rakkautta, on jätettävä sen etsiminen ja oltava yksin, löydettävä itsensä. Jos haluaa olla pirteä, on oltava väsynyt silloin kun sitä on. Ja jos haluaa elämäänsä tasapainon, on uskallettava rikkoa olemassaolevia rakenteita.

 

Luulin itse, että nöyrtyminen olisi heikkouden osoitus. Mutta toisin kävi. Huomaan, että jouduttuani nöyrtymään elämän edessä (aina vain uudelleen...), olen vahvempi kuin koskaan ennen. Näin, että heikkoudessakin elämä kantaa. Eikä ole mitään hävettävää olla inhimillinen ja herkkä. Päinvastoin, silloin ymmärtää enemmän siitä, mikä elämässä on todellista.

 

Iiks, miten syvällistä lauantai-iltapäivässä. Mutta takaisin tähän päivään. Haluan olla tukena Hänelle, vaikka tiedän omassa elämässänikin olevan tekemistä. En voi kantaa toisen taakkoja, enkä edes yritä sitä. En ole katkera, vaikkei elämä vieläkään ole ruusuilla tanssimista. Ne päivät, jolloin asiat sujuvat hyvin, ovat valopilkkuja pimeydessä. Ja kohta on joulu. Sen jälkeen alkaa kirkastua, väistämättä.

 

Positiivo, va?