Vapun merkitys tuntuu olevan muuttunut viime vuosina. Silloin kun itse olin opiskelija joskus parikymmentä vuotta sitten Jyväskylässä, oli vappu ehdottomasti kevään odotetuin juhla. Sitä suunniteltiin viikkoja etukäteen ja juhlittiinkin vähintään kolme päivää.

Pojat eivät halunneet lakkeja päähänsä, mutta me tytöt kyllä käytimme vaivalla ansaittuja hattujamme. Yritimme hankkia niihin arvokkaan keltasävyn juomalla niistä halpaa kuohuviiniä. Mutta ne olivat niin käsitellyt, ettei niihin saanut mitenkään imeytymään nestettä.

Pojat onnistuivat huomattavasti paremmin saamaan väriä lakkeihin - meidän lakkeihimme. Jostain syystä nimittäin, kellon lähestyessä puolta yötä, loikkivat pojat humalapäissään metsikössä kuin aropuput meidän hattumme päässään likaisissa lumikinoksissa, pää konkreettisesti kolmantena jalkana...

Eräänkin vapun muistan, kun Lännentyttö pelasti minut Rentukan portailta horjumasta jo yhdeksän aikaan kämpilleen nukkumaan. Heräsin toki aamuyöllä pirteänä ja juhlat jatkuivat. Ja seuraavana päivänä hienosti sukulounaalle testaamaan toimiiko hotellin promillemittari ja minkälaiset enkat saisimme puhallettua, minä ja ystäväni.

Mutta vaput muuttivat luonnettaan. Opiskeluajan nestepitoiset vaput vaihtuivat tuttavaperheiden kesken vietettyihin "munkkia ja vappuhuiskia" -bileisiin. Illalla lasten nukahdettua minäkin nukuin. Ja ex katsoi jääkiekkoa.

Tänä vappuna lapseni ovat isänsä luona, joten koko juhlaa ei tarvitse noteerata. Niinpä huiminta vapussani lienevät tämänpäiväiset bileet koulussa: oppilaat värjäsivät hiukseni pinkillä sprayllä ja ulkona sain vesi-ilmapallosta kylkeeni. Kosteata. Oli kyllä.

Miten onkin niin, että nykyisin ihmiset eivät ymmärrä, kuinka mukava juhla vappu onkaan, kun on kiva porukka ja vähän kuohuvaa juomaa? Vai olisiko kuitenkin kyseessä jonkinlainen näkökulmavaje tällä suunnalla...