Kun elämä ON, ovat päivät sitä täynnä. Elämää. Työstä tulee harvoin puhuttua, mutta opettajakin tekee sitä välillä. Joku sanoo, että opettajan päivät ovat lyhyet. Niinhän ne ovatkin, jos laskee vain oppilaiden kanssa vietetyt tunnit. Päivät tietenkin jatkuvat sitten kotona tai koululla kun oppilaat ovat lähteneet. Ja kuten joskus aiemmin mainitsin, ei opettajuus ole koskaan ohi, vaan se on 24/7, niin kuin nykyisin on tapana sanoa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Töiden lisäksi päiviini kuuluvat lapset ja heidän harrastuksensa, niihin kuskaus suuntaan ja toiseen. Lasten myötä arjessa on paljon pakollisia päivittäisiä askareita, joita ei pääse pakoon kuin hetkellisesti. Niitä ovat pyykinpesu (siis oikeesti, miten voi pyykkikori olla aina täynnä, vaikka kummatkin pyykkikoneet pyörivät päivittäin…!?), ruoanlaitto, kaupassa käynti, tiskikoneen tyhjennys ja täyttö, siivous, siivous ja siivous. Muun muassa nämä.

 

Eihän open elämä ole pelkkää arkiaherrusta, kuuluuhan siihen myös omia menoja. Minulla niitä ovat luottamustoimet ja kirjallisuuspiirin veto. Periaatteessa myös savityöt, mutta käytännössä niihin pääseminen on usein vain toiveena. Sen sijaan säästän aikaa ihmissuhteille sillä, etten katso lainkaan televisiota. Tai no, ehkä kuitenkin keskimäärin noin puolitoista tuntia viikossa. Ihmissuhteista tärkeimpiä ovat tietenkin suhteet lapsiin. Usein yhteiset touhut jäävät vähäisiksi, mutta esimerkiksi uiminen maittaa meille kaikille. Olemme varsinaisia kaloja koko perhe, evät jo melkein kasvavat. Laulelu, soittaminen ja pelailu ovat myös mukavaa ajanvietettä. Suurimmaksi osaksi yhteiset harrastukset ovat kuitenkin yhdessä siivoilua, koirien ulkoilutusta ja läksyjen kimpussa pakertamista. Yhtä kaikki - perhe-elämää.

 

Perhe-elämän vastapainoksi ihmissuhteisiin kuuluvat myös suhteet toisiin aikuisiin. Ystävyys. Rakkaus. Kun ajattelen ystäviäni, tunnen hieman haikeutta. Paras ystäväni asustaa toisella puolella Suomea ja tapaamiset jäävät harvaan. Soittelukin on satunnaista, samoin sähköposteilu. Hänen olemassaolonsa on minulle kuitenkin päivittäin merkittävää.

 

Rakkaus. Voiko siitä vielä puhua? Ainakin rakastumisesta. Rakastumiseni kohde vie ajatuksistani päivittäin suuren osan. Tai ei oikeastaan voi sanoa, että vie, sillä hän myös antaa minulle paljon. Onnen huumaan sisältyy kuitenkin kaipuuta, sillä näemme melko harvoin. Joka tapauksessa elämä on siltäkin osalta täynnä. Tunteita.

 

Kummallista kuitenkin on, että kaiken tämän täyteläisyyden keskellä tunnen välillä jonkinlaista tyhjyyttä. Tietenkään se ei ole ihme, sillä olen koko ajan aivan peeaa, tilikin enemmän miinuksella kuin plussalla. Mutta että henkisestikin voi olla tyhjä tunteineen kaikkineen. Ehkä se on sellaista ylikuumenemista, kärähtämistä. Kun elämä on aivan täynnä, kaipaa sielu lepoa ja ilmoittaa, ettei jaksa tuntea mitään.

 

Tyhjyys ei kuitenkaan ole pelkästään huono asia. Tyhjyyden tunne pysäyttää, pakottaa rauhoittumaan ja pistämään asioita tärkeysjärjestykseen. Arkielämän velvoitteet ja lapset ensin, jäitä hattuun tunnepuolella. Ei tunteita jäihin, ei missään tapauksessa. Vähän vain ylikuumenemisen estoa päälle...

 

Ja sitten taas kun näemme, häipyy tyhjyys kuin tuuleen kadoten. Kuinka paljon voikaan toisesta tykätä.