Olen vähän niinkuin lupaillut, etten kerro tässä blogissa kenestäkään mitään merkittävää, mutta nyt on ihan pakko kuitenkin kertoa.

Nimittäin, en olisi jaksanut tätä samperin viikonloppua ilman Ystävää. Perjantaina mulla oli autonkorjaaja täällä. Sitä varten täytyi etukäteen tyhjentää tallin edusta, että auton saisi talliin sateen yllättäessä. Eikä sinne talliinkaan olisi mahtunut, jos sitä ei olisi järjestänyt. Yksin en saanut mitään aikaiseksi. En saanut itseäni revittyä pihalle tylsään hommaan. En edes tiennyt, mitä hitsiä kaikelle romulle, mm. tiilimurskalle tekisin. Ei ollut kärryä, johon vanhan sohvan olisi nostanut, saati muut kaatopaikkakyytiä vaille olevat, autotallin oven edessä lojuvat kamat.

Mutta sitten Ystäväni tuli avukseni. Hän lähti mukaani siivoamaan tallia ja sen edustaa. Keksi senkin, että tiilimurskan voi haudata maahan. Ja kuljetti koko kasan pois. Kaivoi kuopan. Minä pilkoin sohvan ja tein siitä energia- ja metallijätettä.

Koko päivän ahersimme. Ja saimme kaiken valmiiksi ajoissa. Kuljetimme vanhan pesukoneenikin alakertaan, matonpesua varten. Olin aivan poikki kaikesta touhuamisesta, mutta oli niin hienoa katsella autotallin edustaa, kun koko kevään, kesän ja syksyn siinä lojuneet roinat olivat poissa.

Autonkorjaaja sitten tuli. Hän ahersi neljä tuntia autoni kimpussa. Tai kotteron, niinkuin hän asian ilmaisi. Välillä hän tarvitsi työkaluja, joita etsin hänelle alakerrasta. Ja onneksi etsin. Muuten olisi nimittäin vesivahinko jäänyt huomaamatta. Ihmettelin kun askarteluhuoneesta nousi ällöttävä lämmin lemu. Kuinka ollakaan, putkiston pääsulku oli vuotanut hitaasti, mutta jatkuvasti askarteluhuoneen lattialle. No, onneksi edes puhdas vesi, ei sentään jätevesi...

Koska huoneen lattia oli täynnä sekä mattoja että pahvilaatikkoja, oli tuho aika ikävä. Mitä olisin tehnyt, jos olisin ollut yksin? Olisin kiroamisen lisäksi varmaankin pistänyt sankon vuotokohdan alle, painunut pehkuihin ja vetänyt peiton korviini ja halunnut unohtaa kaiken. Mutta nyt, Ystäväni oli paikalla. Hän auttoi minua raivaamaan askarteluhuonetta, pyyhki vettä lattialta, selvitti muovimaton alle menneen veden määrää ja kiinnitti pesukoneen alakertaan paikalleen. Kaikki nuo asioita, jotka olisivat minusta juuri silloin tuntuneet ylimääräisen raskailta, mahdottomilta tehdä.

Askarteluhuone oli siisti ennenkuin autonkorjaaja sai työnsä päätökseen. Matotkin pyörivät pesukoneessa. No, ilta ei silti ollut vielä pilkussa. Autotallin ovi ryppyili pahasti. Se ei suostunut enää sulkeutumaan, kun oli kerran auki asti päässyt. Ja kun sulkea yritin, se pottuillessaan putosi saranoiltaan. Mitä tein? Kiroilin väsyneenä ja annoin koko helkutin oven mädäntyä sateessa? Ei. Ystäväni oli siinä. Tyynesti hän auttoi minua saamaan oven paikoilleen, vaikka se vei aikaa runsaasti (se kurja ovi oli ihan vänkyrä, vanha puuovi...!), rauhoitteli, kun minulta luiskahti taas pari kirosanaa ja ojensi lopulta lekan, että sain iskeä oven paikoilleen kunnolla.

Kaiken tuon päätteeksi hän vain totesi: "sitä vartenhan ystävät ovat". Ovat kai, mutta kaltaisesi ystävät ovat harvassa. Ilman Ystävää en olisi nyt jaksanut. Kiitos Sinulle.