Eilinen äitiyden ahdistus on vaihtunut tämän päivän ihmetykseen. Kylläpä se vaan niin on, ettei lastenkasvatusta ole tarkoitettu yhden aikuisen hommaksi. Fiksut ipanat ja ylipäänsä kaikki teinit ovat liian tehokkaita vetämään jalat alta yksinhuoltajalta. Aina on mahdollisuus sanoa: "sie oot nykyisin koko ajan kiukkuinen" tai jotain muuta mukavaa. Mitä siihen vastaat? Ei ole ketään, joka sanoisi ettei asia ole niin. Omat perustelut kuulostavat selittelyltä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että lapsille puhuminen on kuin yrittäisi pommittaa pesäpallolla kumiseinää; kaikki kimpoaa takaisin vähintään samalla voimalla. Ikään kuin koko katras olisi yhteisesti sopinut, että äidin käskyjä ja kehotteita ei oteta vastaan. Omat voimat loppuvat, tarvitsisi toisenkin pallonheittäjän.

Aika hankala on kuitenkin muuttaa tilanne toiseksi. Entiseen ei - Luojan kiitos - ole paluuta, mutta uuttakaan ei oikein pääse rakentamaan tätä karusellia pyörittämällä. Tyhmä ei kelpaa ja fiksu pallonheittäjäkokelas huomaa kumiseinän tehokkuuden...

Olenkin alkanut kehitellä ajatusta ”äidin omasta salaelämästä”. Sellaisesta suhteesta, jossa kaksi aikuista nauttii toistensa seurasta ja lasten olemassaolo unohdetaan johonkin toiseen sfääriin. Ehkä jaksan nauraa partaani, vaikka lapset riitelevät ja vinkuvat. Kun tiedän, että ihan pian saan jotain vain itselleni... jotain, josta teillä pikku kullannupuilla ei ole aavistustakaan...

Omaa elämää. Vähän juhlaa kesken arjen ja rutiinien. Jotain, mikä hymyilyttää pyykkiä ripustaessa… Lisävoimaa.