Yksinhuoltajaäitinä olen kovasti yrittänyt pitää huolta siitä, että en häpäise itseäni talon touhuissa. Niin monisanaisesti ovat ”hyvää tarkoittavat tahot” selvittäneet minulle, kuinka typerän tempun tein, kun ostin talon itsekseni, ilman miestä. Niinpä kun minulta kaadettiin pari suurta puuta pihasta, pidin kunnia-asianani pilkkoa ne huolella ja kasata siistit pinot suuren kuusen alle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Suunnittelin homman hyvin ja tein varmat, ilmavat perustukset pinoille. Huhkin kirves käsissä halkoen pöllejä ja pinoten niitä tukevasti kehittämääni V-rakennelmaan. Kuinka ollakaan, rakas isäni, joka osaa aina kaiken paremmin kuin muut, halusi näyttää minulle - ja varsinkin koko naapurustolle - kuinka hän auttelee taidolla tytärtään. Niinpä hän sitten selitti jokaiselle kuuloetäisyydelle eksyneelle tapansa mukaan suureen ääneen, välillä kurkkuaan selvitellen ja kirjakielellä, kuinka on siistinyt tyttärensä pihan ja kuinka hyvää tuollainen halonhakkuu tekeekään selälle. Tosin ainakin se naapuri, joka oli lainannut minulle suurta kirvestään, katseli kovasti ihmetellen, mitä se mies hourii. Itsehän tyttö on huhkinut tässä monta päivää... Kukaan ei kuitenkaan ilmiselvälle kylähullulle mitään asiasta maininnut.

 

No, mukavaahan se on, että isä hieman auttelee. Vahinko vaan, hän ei tullut kysyneeksi minulta, miksi esim. tietyt puut olivat erikseen toisessa pinossa eivätkä muiden seassa keossa. Näpsäkkänä miehenä hän oli yksinäiset puuraukat mättänyt samaan kasaan muiden kanssa. Myöskään se ei aiheuttanut hänessä ihmetystä, että pinojen päälle levitetyt kevytpeitteet olivat huolella kiinnitetyt paikoilleen.

 

Kuten tiedät, päiväkirjani, olen ollut kovassa flunssassa jo useamman päivän. Niinpä myös eilen olin nukkumassa silloin, kun isä lähti kotiinsa. En siis tarkistellut hänen tekemisiään mitenkään. Tänään isällä oli taas minulle asiaa, sillä kamera odotti tyhjentämistään. Minulla olisi kyllä ollut muutakin tekemistä, mutta kuuliaisena tyttönä tyhjensin kameran koneelleni. Isä alkoi kehuskella eilisillä teoillaan. "Huomasitko, kuinka siistiksi pihasi olen jo saanut?". Joo huomasin, kiitos vaan. Katsahdin tarkemmin takapihalle. Ja kuinka ollakaan; siellähän törötti kaunis kasani puoliväliin asti purkautuneena, parin klapin varassa keikkuen! Huolella asettelemani kevytpeite oli lentänyt taivaan tuuliin. Nyt isäkin huomasi, että pino oli kaatumaisillaan. "No, mitenkäs sinä noin olet saanut sen purkautumaan", kysyi.  Hoh hoi. Kysyin häneltä, mahtoiko hän lisätä samaan pinoon lisää puita, olin nimittäin lastannut sen jo aivan lakipisteeseensä. No, olihan hän latonut sinne puita oikein kunnolla. Jaajaa, eipä oikein näyttänyt kestävän...

 

Hieman kiukkuisena menin yöpaidassani ulos korjaamaan sitä himputin pinoa. Sitä suunnattoman hienoa pinoa, jonka rakenteen oli aivan itse suunnitellut kuusen vartta tukena hyödyntäen V-muotoiseksi. Isä oli täyttänyt sen V:een liian suurella määrällä irrallisia puita. Niiden paino rikkoi sivustalta koko rakennelman.

No, minulla meni ainakin 20 minuuttia yskien ja huhkien, että sain pinon taas pinon näköiseksi ja pressun päälle. Sen lisäksi jouduin uudestaan erottamaan sen alun perin yksinäisen pinon muista puista, sillä se pino oli kuivia puita ja hyvin alustalle kasattu, sisään nostamista varten…

 

No, tällaistahan sattuu, tietysti. Paremmissakin piireissä. Ainoa seikka, joka minua jää tässä pahasti harmittamaan on se, että ihmiset katsovat pihaani, komean kotikuusen alle, ja näkevät siellä vinksottavan kasan, joka on kallistunut kovasti toiselle puolelle ja näyttää säälittävältä kyhäelmältä. Mitä luulet, että he ajattelevat? Heh, onpa isä yrittänyt auttaa tytärtään? Vaiko: ”Heh, tässä asuu se yksinhuoltajanainen. Kyllä näkee puupinostakin, että miestähän se on vaille”? Sanopa sinä, kumpi tulisi ensin mieleesi…

 

:P