Mitäs lapset tuumaavat?

Vaikka kuinka yritän salailla tunnetilaani, ovat lapset kuitenkin tarkkanäköisiä. On se kumma, että he huomaavat kaikki vähän kallellaan olevat pikkuasiatkin. Onko se nyt niin omituista, että äiti on koko ajan hyvällä tuulella ja hymyilee kaistapään näköisenä? Tai se, että hän uppoutuu haaveisiinsa tuijottaen tyhjää? Tai se, että kotona on alkanut olla siistimpää? Tai se, että äidin puhelin soi ja piipittää jatkuvasti ja äiti katoaa toiseen huoneeseen juttelemaan posket punaisina? Kuinka ihmeessä noin vähästä saattaa päätellä, että äidillä on jotakin säpinää?

No, fiksut lapset sen kuitenkin äkkäävät nopeasti. Kuka on se mies, mikset tuo häntä tänne? Niin, miksipä en. Tietenkin heti ensimmäisenä "nuoren" suhteen alussa mieleen juolahtaa, että tuonpa hänet kotiin näytille, neljän lapsen ja kahden koiran "raadeltavaksi". Tai sitten ei juolahda. Aika pian kuitenkin haluan tavata häntä vapaammin. Ja se edellyttää jo, että lapset tietävät kuka hän on ja jopa näkevät hänet joskus. Ehkäpä minun luonani.

Niinpä yritän vakuuttaa hänet siitä, että lapseni ovat aivan ystävällisiä eivätkä ollenkaan torahampaisia petoja. Edes koirat eivät ole niin petoja, vaikka pienempi tykkääkin niittailla kaikkien sormia. Aivan heti hän ei minua usko, mutta kun käytän kaiken lumovoimani, saan hänet lupautumaan pikavisiitille.

Vierailuun valmistautuminen on kummallakin suunnalla kuumeista. Minä komennan lapsia siivoamaan sitä, tätä ja tuota. Ja kengät järjestykseen. Imuri piiloon. Yritän tsempata sitä "hankalimmin lähestyttävää" lastani edes hymyilemään vähän. Hän kuitenkin tokaisee: "eiköhän se ole parempi, että saa heti oikean käsityksen minusta". Huu. Nyt pelottaa. Säikyttääkö jälkikasvuni, arkitouhujeni meteli ja huushollin sekamelskaisuus hänet kerralla?

Aivan lungisti ei hänkään tätä merkittävää tapaamista ota. Kun hän vihdoin ilmestyy oven taakse, on veri kadonnut hänen kasvoiltaan. Kysymykseeni "jännittääkö" hän vastaa ottamalla pari askelta taaksepäin. Luulen, että hän pakenee tai pyörtyy. Vedän hänet sisälle. Mieletön pokka miehellä on! Kuin ei mitään hätää olisikaan, hän esittäytyy lapsille ja saa nämä myös hieman juttelemaan.

Jälkeenpäin hänestä tuntuu, kuin hän olisi kulkenut sumussa. Jännitys ei heti ota laantuakseen. Yhteys on nyt kuitenkin luotu ja vastaanotto oli hyvä. Tietenkin utelen lapsilta jälkeenpäin, mitä mieltä he olivat. Kaikki olivat pitäneet. Yllättävän mukava, paljon kivempi kuin kukaan muu täällä käynyt mies, ihan fiksun oloinen, komeakin. Tosin pikkuinen äidistään mustasukkainen tyttöni sanoo heti oven sulkeuduttua: "Mie en tykännyt tuosta. Se oli sellainen korvis ja nahkatakki -tyyppi". Hetken mietittyään hän kuitenkin jo myöntää, että mies oli sittenkin mukava eikä niissä korviksessa ja nahkatakissa oo oikeastaan mitään vikaa. "Ja mie sitä heti kiusasin, vaikka se oli ekaa kertaa täällä..." Ekaa kertaa? Tyttö kuitenkin oivaltaa, että kertoja tulee lisääkin...

Miehestä tuntuu, että hän on ollut meillä "tyrkyllä". Lasten vastaanotto merkitsee hänelle paljon. Entäpä, jos lapset eivät olisikaan tykänneet hänestä? Olisihan se ehkä hieman vaikeuttanut tilannetta, mutta tiesinhän minä, että he tykkäävät. Ja sitä paitsi: minä hänen kanssaan seurustelen. Tärkeintä on, että minä tykkään. Ja kyllä minä tykkäänkin...!

Nyt minun lapseni tietävät kuka Hän on. Entäpä hänen lapsensa? Heillä ei kai ole vielä aavistustakaan, mitä iskän elämässä on meneillään. Vai olisiko sittenkin aavistus? Eiköhän iskäkin hiukan "pihalla" ole...