Naisten maailma on aika tympeä. Oikeastaan ymmärrän, miksi olen mieluummin ”hyvä jätkä”. Kuka täysjärkinen haluaisi kuulua naisyhteisöön?

 

Naisvaltaisilla työaloilla kateus, juoruilu ja panettelu ovat melko yleisiä. Jutut leviävät ja toisten asiat ovatkin ihan omia asioita. Sairaalat, päiväkodit, koulut. Jos henki niissä on hyvä, se on tosi hyvä. Mutta huono henki kyllä onnistuu musertamaan vahvimmankin.

 

Itseäni ei ilmeisesti ole siunattu tarpeellisella määrällä uteliaisuutta, että jaksaisin ihmetellä tutun tutun toilailuja tai puolitutun avioliiton kiemuroita. Jostain syystä myös oletan, että kahdenkeskiset asiat on aina tarkoitettu kahdenkeskisiksi, eikä niin, että niitä saa jaella ympäriinsä jos ei ole nimenomaisesti kielletty. Ja jos on kielletty, niin sittenkin saa, kun muistaa sanoa: ”älä vaan kerro kenellekään…”

 

(Tarkka lukija voisi ihmetellä, eikö tällainen blogin kirjoittaminen juuri ole sitä asioiden eteenpäin kertomista. Niin, voi kai se olla sitten se minun tapani olla nainen naisten joukossa. Mutta, hei: älkää nyt vaan kertoko kenellekään…)

 

Kirjoitin eilen viestin kasvatus- ja perheneuvolaan ja pyysin keskusteluaikaa lapseni asioista. Haluan lapsen lisätutkimuksiin ja itselleni hieman neuvoja, kuinka hänen kanssaan toimisin. Neuvolan setä (!) oli onnistunut kadottamaan sähköpostiosoitteeni ja soitti minulle töihin. En ollut vielä paikalla, joten setä jätti soittopyynnön emännälle. Tulin juuri tuon puhelun viimeminuutilla töihin. Emäntä luuli minua kollegakseni ja totesi: ”No niin. Eipä taida sillä Opellakaan olla oikein asiat hyvällä tolalla, kun oikein kasvatusneuvolasta soitellaan perään”. Että silleen. Menihän tuo hieman vaikeaksi, kun kuuntelija olinkin minä.

 

En jaksanut välittää. Oli muutakin tekemistä. Päivällä kollegani hyppelehti silmilleni. En ymmärrä, mikä on vinossa, mikä ihme häntä jurppii. Totesi kuitenkin hyvin polttavaan sävyyn, että muillakin on elämää kuin minulla. Siksi hän lähtee (tänäänkin) ensimmäisenä koulusta ja minä saan jäädä odottamaan taksin tuloa. Koska muillakin on elämää! No huh huh. Paikalla ollut koulupsykologi ja minä jäimme suu auki katsomaan hänen ulospurjehtimistaan. Hieman kireää teillä täällä… Juu on.

 

Sinänsä jännä, että yleensä kyllä annan samalla mitalla takaisin, mutta tälle kollegalle en ole viitsinyt kertaakaan ärähtää. Olisi ehkä aika. Jotenkin nuo kaikki tuollaiset niuhotukset, joista tässäkin oli kyse, eivät kuitenkaan oikein sytytä minua. Mieluummin teen työtäni lasten parissa.

 

Joka tapauksessa työyhteisömme tarvitsisi yhden miehen. Silloin varmasti nämä kummatkin ihanat naiset jaksaisivat lirkutella ja keskittyisivät antamaan hyvän kuvan itsestään. Unohtaisivat ainaisen negatiivisuuden. Happamen tilalle hapanimelää. Vai auttaisiko kuitenkin, jos minä alkaisin kiinnostua heidän henkilökohtaisista asioistaan? Ehkä minun jätkämäinen vetäytymiseni juoruiluista ja päivittelystä tuntuu heistä välinpitämättömyydeltä. Mene ja tiedä.

 

No, ainakin voin lohduttautua sillä, että olen melkein nero. Kaverini antoi osoitteen älykkyystestiin. Ja minä tein ja sain jopa 144 pistettä. Olen lahjakas. Nerouden ja minun välillä on vain erittäin lahjakas. Teepä sinäkin testi, tiedä vaikka sinä(kin) olisit ihan nero: http://www.alykkyystesti.net/ 
Niin, ja tulokset sitten tänne näkyviin...

:)