Vatsassa kutittaa. Jalat vievät vähän väliä ikkunan ääreen. Pyykinripustus jää kesken. Sydän tuntuu lyövän pari ylimääräistä kertaa puhelimen soidessa. Eikä ruokakaan maistu. Se vaan unohtuu kokonaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Muistan tuskaisina nuo nuoren tytön tuntemukset. Suunnaton onnen tunne ja halvaannuttava epävarmuuden tunne vuorottelevat. Välillä pää on pilvissä, välillä jalat jo mullan alla. Sinun sanasi. Miten ne tulkitsen. Samat sanat voivat merkitä mitä vain. Mitä vain uskallan uskoa. Mutta suoraan en kysy. Jos vastaus onkin väärä.

 

Katse. Hymy. Puolihuolimaton kosketus. Kuinka syvää voikaan ilo olla. Tai pettymys. Punastun, kompastun. Käsi tärisee.

 

Luulisi, että vanhemmiten oppisi hillitsemään ja hallitsemaan tunteensa niin, ettei tuollainen tyttömäinen tunne-elämästä johtuva ajatustoiminnan rajoittuminen – tai täydellinen pysähtyminen – enää olisi mahdollista. Mutta ei. Vatsassa lepattavat tuhannet perhoset.

 

Olen pikkutyttö taas.