Okei, okei. Pakko tunnustaa: olen aivan lopussa. Väsyttää, vit... eiku potuttaa ja masentaa. Kaikki on sekaisin, kaikki on rikki ja kaikki jurppii.

Ainoa seura on alle 10-vuotiaat ipanat, jotka haluavat koko ajan jotain. Ja riitelevät ja valittavat. Kun itekin käy enää höyryillä, ei millään jaksais kuunnella naputtamista ja vaatimista. Tiiän, tiiän. Ne pitäisi laittaa kuriin ja toimia järjestelmällisesti ja tiukasti tiettyyn suuntaan. Mutta hitto kun ei jaksa.

Ja kellokin on jo yksi. Taas yö edessä. Olisi jo aamu, ei tarvitsisi yrittää nukkua.

Yksin.

Täynnä elämää,
joka ei pääse virtaamaan.
Ei jaksa.
Kohta kai happamoidun.
Kasvan umpeen.
Tukehdun.

Ja se, joka uskaltaa aamulla kysyä moittivasti "miten täällä voi olla niin kauheen sotkuista" saa varmasti rätistä naamaansa! Nii. Pemalauta jurkele.