Viikonloppu onnistui yli odotusten. Olin varautunut pahimpaan ja poistanut kännykästäni kaikki yli 200 viestiä, jotka olin Hänelle kirjoittanut ja jotakuinkin 190 Hänen kirjoittamaansa. Kaikki pois. Kännykkä oli kerrankin tyhjä. Poistin myös luettelosta Hänen numeronsa. No hö, en tietenkään siksi, että olisin katkera. En ole. Pelkäsin vain sitä, että jos satun juomaan jääkaapissa olevat saunasiiderit, soitan tuskissani Hänelle. Enkä halua häiritä Häntä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suunnitelmahan oli hyvä, mutta valitettavasti numero niin helppo, että muistin sen kyllä ihan ulkoakin. En kuitenkaan harrastanut lievää suurempaa puhelinterrorismia. Sen sijaan lähdin lauantaina tansseihin kaverin kanssa. Ja kylläpä tanssiminen tekikin hyvää! Paitsi varpaille, jotka olivat tanssikenkien jäljiltä ihan "muussina". Ja kaverini - se sama, jonka mielestä olen liikaa kaikkea - kehui minua jopa kauniiksi ainakin 2 ja puoli kertaa illan aikana! No, kilttinä ihmisenä (sekö ilkiö kiltti?!) hän varmaankin halusi piristää minua. Juu, onnistui, onnistui. Olen ihan nainen siinä suhteessa...

Tänään koulussa myös kollega huomasi minun palanneen maan pinnalle. Olin ollut näkyvän poissaoleva koko viime viikon. Kylläpä todellisuus iskikin silmille ihan sokaisevasti; koko koulujoulu oli aamulla vielä täysin levällään. Ja juhlahan on huomenna tiistaina. Huu. Onneksi kantapään kautta koettu totuus on se, että lapset kyllä hoitavat osuutensa kelvolla pieteetillä illalla vaikka kenraaliharjoitus olisikin kaaosta.

Koulun jälkeen tapasin Hänet. Vaihdoimme toisillemme kuuluvia tavaroita. Oli mukava nähdä Hänet. Juttelimme hetken, halasimme. Olin aivan viilipytty. Kun hän oli lähtenyt ovesta, kostuivat silmäkulmani hieman ja jalat löysivät tärinän. Huomasin kuitenkin, että olen aika vahvoilla. Minulla asiat ovat pääosin (nimenomaan pää, oma pää...) kunnossa; vähäinen nukkumiseni riittää, minulla on ystäviä, olen oppinut ottamaan aikaa itselleni ja kieltäytymään kuluttavimmista kissanristiäisistä ja jaksan taas tehdä ruokaakin. No tosin tänään oli purkkirokkapäivä...

Senkin huomasin, että välitän Hänestä vielä paljon. Ja varmaan tulen välittämäänkin. Osaisin jopa olla ystävä. Ja haluaisinkin. Eikä koskekaan enää niin paljon. Helpottamiseen on auttanut kirjoittaminen ja miettiminen, itkeminenkin. Ja tietysti kiukkuaminen, tuo jo lapsena opittu turhautumisen karkottamistaika. Eniten kuitenkin omat lapset ja heidän elämänilonsa, sekä ystävät.

Tänään oli muutenkin mielenkiintoinen ilta. Olin luottamustoimeni tiimoilta kokouksessa. Sain selvästi negatiivista palautetta arvovaltaiselta taholta. Taho ei ollut tyytyväinen panokseeni puheenjohtajana. En ole tarpeeksi napakka. No hohhoijaa. Eipä tuo taho ole minua kertaakaan nuijan varressa nähnyt. Eniten harmittaa, että tiedän tuon perusteettoman parjaamisen ja varsinkin sen, että jouduin puolustautumaan ikään kuin mustaamalla toista, aiheuttavan keskusteluja ja herättävän lisää pahaa verta pääkallopaikalla.

Kokouksen jälkeen olin tietenkin kiukkuinen, vaikka maineeni olikin "puhdistettu" myös toisten luottamusmiesten toimesta. Poltin tupakan, ajoin kotiin ja ajattelin olla ahkera. Niinpä kiinnitin autoni johdolla seinään aamua varten. Ei se mihinkään karkaisi muutenkaan, mutta ajattelin että se ehkä kehräisi minulle lämpimissään töihin lähtiessäni. Kun olin saanut letkut kiinni seinään ja autoon ja toisiinsa - ja sen pahalaisen ajastimen raiteilleen - kävelin ovikellolle. Tyttäreni aukaisi oven ja ... samalla muistin jättäneeni pienimmät hoitoon toiselle puolelle kaupunkia.
Hyppäsin autooni ja peruutin vauhdikkaasti ulos pihasta. Johdot eivät pitäneet moisesta liikkeestä. Ei varsinkaan se, joka jäi roikkumaan konepellin alta ja pyöri pari kertaa renkaissa…