Hei oikeesti!? Kuka voi olla näin pässi, että iloitsee loman loppumisesta ihan tosissaan???

No minä ainakin. Kuten se joku lukija, joka tätä blogia silloin tällöin vilkaisee, on huomannut, en ole jaksanut kirjoittaa mitään pitkään aikaan. Kyllähän kaikkea on tietysti tapahtunut. Ja nopeaan tahtiin, kuten elämässäni tapaakin.

Kävimme tyttäreni kanssa reissussa auringossa ja viivyimme muilla mailla kokonaisen viikon. Selkäni hajosi ennen matkaa, kesti ystäväni käsittelyn johdosta sopivasti matkan ajan ja hajosi taas kun tulin kotiin. Eli jäi siis melkoisen vähiin kaikki piiiiiiiitkän kesäloman ajaksi suunnitellut remonttitoimenpiteet. Myöskään piha ei ole sinne päinkään yhtä upea kuin edellisen asukkaan aikana. Ja mulla ei ole edelleenkään ruohonleikkuria. Mutta tuollaiset asiat ovat vain "pieniä perunoita".

Puoliskonetsimisprosessi ei ole juurikaan edennyt. Olen jollain kummalla tavalla onnistunut karkoittamaan kaikki miehentekeleet kauas pois. Kranttu kun olen. Yksi mies on jäänyt ystäväksi. Hänen kanssaan keskustelen usein. Lisäksi on aivan ihanainen ihminen olemassa, mutta niin kovin kaukana (tarkoitan kaukana, yli 700 km) ja kiireinen, että tuskin siitäkään "suhteesta" kummempaa kehittyy. Vaikka toivoisinkin...

Mutta kun nyt viimein kesä on ohi - ja ulkona sataa vettä - olen helpottunut. Selvisin hengissä, suht koht vahingoittumattomana, ja olen onnellinen. Tällaisena sitkeänä ämmänä. Lasten ja koirien kanssa. Ja työssä.

Opettajuus on varmasti kutsumusammatti. Vaikka kaikki kateellisena aina jaksavat marmattaa lyhyistä työpäivistä ja pitkistä lomista, on pakko todeta, että palkka on kyllä aika kurja. Varsinkin kun etenemismahdollisuudet ovat lähestulkoon olemattomat. Eli ei ole takapuolta, jota nuolisi, että palkkaa heruisi lisää. Ja kun se työ ei jää sinne koululle, vaan seuraa mukana kaikkialle. Opettajuus on jonkinlainen mielentila, hulluus jopa. Mutta pidän siitä. On niin uskomaton tunne, kun huomaa sen aina täysin pihalla pällistelleen pikkukaverin viimeinkin ymmärtävän, että se adjektiivi yhäkin vastaa kysymykseen "millainen" eikä ampiainen ole vieläkään adjektiivi. Ja sitten se, kun se kaikkein vaikein pikku kapinallinen tulee kuin vahingossa innostuneeksi keskustelemaan siitä, kuinka sen paavi-jutskan ja keisari-tyypin keskinäiset välit vaikuttivat koko hiton Euroopan historiaan...

Eilen oli vanhempainilta. Vaikka kolmasosa ajasta minulla meni puhelimessa "kaukoparantaessani" lastani, joka joutui vihamielisen ampiaisen armottoman hyökkäyksen kohteeksi, ehdin huomata, että vanhemmat viimein ymmärtävät yhteistyön merkityksen. Mainiota. lapset sen ehtivätkin jo oivaltaa aikaisemmin. Syksy on lähtenyt niin hienosti käyntiin, että joskus oikein hävettää, kuinka vähän sen eteen tein kesällä töitä. Yksi vanhemmista, se vielä hankalampi ämmä kuin itse olen, lähtiessään otti minua olkapäästä kiinni ja sanoi: "ihanaa, että olet täällä töissä". Se tuntui hyvältä. Ehkä kuitenkin parasta valmistautumista syksyyn oli se, etten voinut tehdä mitään kipeän selän vuoksi; oli hyväksyttävä syy vedellä luitaan ja kerätä voimia.

Joka tapauksessa: täällä taas ja Vicky Rostin sanoin: Oon voimissain! (Tai Gloria Gaynorin: I will survive. Onks se niinku sama?)