Muutama viikko sitten vedin herneen nenääni ja pahasti. Sain kuulla, että viimekeväinen suhteeni olikin isoksi osaksi valetta. Se mies, jonka kanssa luulin seurustelevani "tosissani", seurustelikin samaan aikaan myös toisen naisen kanssa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuntui todella pahalta. Kelasin asioita yhden yön ja yhden päivän mielessäni ja minua vihlaisi kovasti joka kerran, kun ajattelin häntä. Kaikkea mitä hän oli luvannut, kaikkea mitä ei sitten tapahtunutkaan. Kaikkia niitä viestejä, joita hänelle kirjoitin. Ja toinen kirjoitteli samaan aikaan.

 

Eniten minua suututti, kun ajattelin hänen pitäneen minut messissä vain siksi, että sai seksiä säännöllisin väliajoin. Ihmettelin kyllä välillä, miksei tapaaminen joskus millään onnistunut. Sitä en pystynyt suutuksissani ymmärtämään, ettei hän koskaan ollutkaan luvannut suhteellemme tulevaisuutta.

 

Kihistyäni tarpeeksi kiukusta päätin ajatella järkevästi. Tosiasia siis oli, että minulle ei ollut kerrottu koko totuutta. Se oli ehdottomasti epäreilua. Mutta tosiasia oli myös, että tuon suhteen avulla pääsin elämässäni eteenpäin, irti takertuvasta ex-miehestä ja hänen ahdistelustaan. Ja huomasin, että minullahan on vielä tunteita ja omia haluja jäljellä. Sitä paitsi, suhteen aikana en kokenut hänen loukkaavan minua, olin aivan tyytyväinen tilanteeseen. Miten minua siis oli loukattu?

 

Ylpeyttä. Sitä oli loukattu. Ja se janosi kostoa. Vai janosiko? Mitä kostaisin, miksi ja kenelle? Ehkä helpointa oli kuitenkin antaa periksi ja nöyrtyä hieman. Todeta, että en olekaan ollut ainutlaatuinen ja juuri se oikea. Enhän itsekään pitänyt häntä minään "oikeana", ainoastaan miehenä, jonka seurassa oli ihan mukava ja rauhallinen olla. Siis hengitä syvään, totea tilanne ja etsi nöyryyttä ylpeyden sijaan.

 

No nyt minulla on niitä perhosia vatsassa. Tai oikeastaan ei enää jännityksen perhosia, vaan enemminkin ilon ja odotuksen perhosia. Pelottaa kyllä, mitä tästä seuraakaan. Pettymyskö? Entä jos hän sanoo, etten kolahdakaan? Jos hän sanoo, ettei haluakaan seurustella? Että olen kuitenkin liian … jotain? Entä jos se kestääkin vain hetken? Kunpa voisin olla varma…

 

Mutta kuka on luvannut varmuutta? Kuka on luvannut sen kestävän koko elämän? Enhän saa mitään, jos juoksen karkuun. Pelkuri pakenee tunteitaan, pelkuri jättää käyttämättä mahdollisuutensa. Pelkuri pilaa suhteen valmistautumalla pettymykseen. Älä iloitse liikaa, älä rakasta, älä anna rakastaa. Suhtaudu varmuuden vuoksi negatiivisesti. Älä naura hänen vitseilleen…

 

Mutta minä en halua olla pelkuri! Mitä siitä, jos petyn? Mitä siitä, jos sattuu? Kyllä sydän kestää.  Jos haluan positiiviset huiput elämääni, on minun myös hyväksyttävä mahdollisuus negatiivisista huipuista. Tasapaksua pakkopullaa on varmasti tarjolla aina, mutta rohkea maistaa myös uusia reseptejä.

 

Ja entä jos se ei johdakaan pettymykseen, jospa se kestääkin koko elämän? Miksi ihmeessä menettäisin ainoankaan niistä hyvistä hetkistä, joita elämällä on tarjottavana!!!? Elämä on niin lyhyt. Ja elämä on nyt. Aion olla rohkea ja ottaa nöyränä vastaan sen - ja rakkauden. Ehkä sitten voin olla aidosti ylpeä; olen elänyt.