Ensimmäinen koetinkivi<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olisipa ihanaa, jos osaisi olla uudessa suhteessa täysin oma itsensä ja luottaa toisen tykkäämisen säilyvän. Mutta ainahan sitä aluksi yrittää hieman silotella ryppyjä. Ei, en tarkoita nyt meikkiä, en edes yritä tehdä sekundasta priimaa sillä saralla. Tarkoitan tietenkin sitä, että olen yrittänyt olla rauhallisempi, tyynempi ja ylipäänsä ihanampi kuin olenkaan.

 

Aluksi onkin helppoa olla ihana. Kun on ihastunut ja saa huomiota toiselta, mikäs siinä on hymyillessä ja kehrätessä. Mutta eihän semmoinen ihanuus voi säilyä. Ei ainakaan jos omaa italialaisen termostaatin niin kuin minä.

 

No, ensimmäinen oikeasti vaikea päivä tässä suhteessa oli eilen. Heräsin melko myöhään, päänsäryssä ja hieman kireänä. Kireyteni syytä en osannut täysin yksilöidä, jotain tyytymättömyyttä se oli. Eikä sitä helpottanut yhteenotto äänenkäytöstä ja käytöstavoista jälkikasvuni kanssa. Päätin purkaa itseäni ja kirjoittaa mielessäni jo päiviä pyörineestä lasten kasvatusta koskevasta ajatuksesta. Kirjoitinkin pitkään, miettien ja korjaten tekstiäni. Olin todella tyytyväinen tulokseen. Juuri, kun olin kirjoittamassa viimeistä lausetta, soi ovikello. Ystäväni perheineen tuli kylään. Ja kun kyläilyn jälkeen kirjoitin lauseen loppuun ja painoin "tallenna ja julkaise", niin kuinka ollakaan: Olin ollut liian kauan pois koneelta ja palvelin kysyi salasanaani. Voi ei! Kaikki, mitä kirjoitin, katosi bittiavaruuteen. Keljutti. Lievästi ilmaistuna.

 

Saman tien lähdin hakemaan tytärtäni ystävänsä luota kyläilemästä. En tuntenut seutua ja sain ystävän äidiltä täysin väärät ajo-ohjeet. Aikani etsittyäni kommunikoimme tyttäreni kanssa melkoisen kovin sanoin puhelimessa ja koska hänkin on nopea syttymään, hän ilmoitti kävelevänsä kotiin ja käski minun painua... Aloin jo itse olla räjähtämispisteessä.

 

Kotiin päästyäni Hän soitti. Ajattelin ääneen, ettei oikeastaan viitsisi nyt puhua, mutta vastasin kuitenkin. Pikkutyttöni huusi heti puhelimeen, ettei äiti olisi halunnut ollenkaan vastata… Hyvä alku siis. No, kiukkupäissäni unohdin olla ihana ja purin kaiken turhautumiseni Häneen. Ja siinä kiukutessani harmistuin itselleni vain enemmän.

 

Mitä kaikkea sanoinkaan Hänelle? Ainakin jotain älytöntä lasten kasvatuksesta (omat metodini ja omat lapseni ovatkin niin moitteettomia…!). Taisin viitata myös suhteen mielekkyyteen. Huh huh. Kun puhelu oli ohi, olin aivan voipunut. Itkin harmista. Tähänkö tämä nyt loppuu? Enkö osannut pitää suutani kiinni? Ajattele ennen kuin auot päätäsi, senkin tonttu!!!!

 

Viestittely ja soittelu jäivät melkoisen vähälle sinä iltana, vaikka pirautinkin ja pyysin anteeksi käyttäytymistäni. Kireyteni oli ilman muuta vaikuttanut myös Häneen. Ja itse turhauduin illan myötä uudelleen, kun emme päässeet selvittämään asiaa nokatusten tai edes puhelimitse. Epävarmuus iski päälle oikein kunnolla.

 

Mutta sitten illalla myöhään Hän soitti. Juttelimme, minä kireänä, Hän pettyneenä, kunnes saimme asioita selvitettyä. Koko aikana Hän ei sanonut minulle ainoatakaan pahaa tai arvostelevaa sanaa, vaikka ihan hyvä syy olisi ollut suuttuakin. Sen sijaan Hän jopa ymmärsi minua. Itsekin osasin jo siinä vaiheessa iltaa hieman analysoida omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Puhelu päättyi siihen, että tunnustimme kaipaavamme toisiamme.

 

Oliko koetinkivi pahaksi? En usko, ainakin minulle se toi lisää varmuutta. Varmuutta siitä, että voin olla oma itseni myös huonoina päivinä ja tulla silti hyväksytyksi. Ja jonkinlaista luottoa siihen, että eteen tulevat ongelmat halutaan selvittää, eikä heti ensimmäisenä anneta periksi...