Varastamme aikaa

Kuten tyttäreni totesi, ei tästä teinitouhusta pääse eroon ikinä. Jos joskus oikeasti teininä pakoilimme vanhempien katseita vaihtamalla salaisesti suudelmia oven takana ja pitämällä kädestä kiinni pöydän alla, teemme nyt toisin päin: välttelemme parhaamme mukaan lasten katseita. Salaisia suukkoja eteisessä, nopeita kosketuksia ohi kävellessä. Ja kuin tuo ei jo riittäisi saamaan oloa niin nuorekkaaksi, pitää viedä homma vieläkin aidommaksi - autoiluasteelle.

Katson kelloa. Se on jo. Syön nopeasti lautaseni tyhjäksi. Hän odottaa. Heitän takin niskaani ja tarkistan, että avain on taskussa. Kännykkä mukaan. Pikainen vilkaisu peiliin. Huikkaan heit ja riennän ovesta ulos.

Kadun varressa, hieman syrjässä kotiini nähden, seisoo iso jenkkiauto. Sydän pamppaillen kuljen sen viereen. Avaan oven ja hyppään sisään. Pitkän kaipuun jälkeen painan huuleni hänen huulilleen. Ja vilkaisemme taloon päin: ei kai kukaan vain nähnyt?

Minne voi mennä, missä voi olla rauhassa katseilta suojassa? Nojaudun häneen, pidän kädestä kiinni. Istumme vierekkäin. Mieli tekisi syliin, mutta miten se tässä autossa onnistuu? On pysäytettävä suutelutaukoa varten. Mutta tientukkeeksi ei voi jäädä, joten jatkamme päämäärätöntä ajelua. Miten vähästä voi ihminen olla onnensa kukkuloilla? Tunti autossa on tunti yhdessä. Tunti lähellä. Ihan kahdestaan. Ilman lasten katseita.

Illalla ikävä tuo melkein kyyneleet silmiin. Joka solu kaipaisi kosketusta, ihoa, käsiä, huulia. Mutta lapset nukkuvat. Hänen luonaan toiset, minun luonani toiset. Äidin tarpeessa omani, isän tarpeessa hänen. Koti tuntuu juuri nyt kuin vankilalta, vaikka melkein kaikki rakkaat ovat lähellä. Mutta ei hän.

Vaan lapsethan nukkuvat. Varastetaan aikaa unelta, valvotaan kun koko muu maailma nukkuu. Hyppään autoon ja ajan hänen luokseen. Hiljainen kosketus, ettei kukaan herää. Ei saa nauraa ääneen, mutta hymy ei häviä kasvoilta. Olet siinä, minussa kiinni. Kaikki muu unohtuu. Kunhan kukaan ei vain juuri nyt tarvitse isää. Tai äitiä.