Monta kertaa olen käynyt ihmettelemässä tätä blogia ja sitä, kukahan sinne kirjoittaisi. Ja mitä. Elämässä on tapahtunut niin paljon ja nopeasti – kuten minulle tyypillistä on. Kuinka voin kirjoittaa ”päiväkirjaa” päivittämättä tilannetta. Ja kuinka voin päivittää tilanteen tekemättä luetteloa…?

Olisi niin kiva voida sanoa jotain elämää suurempaa, kun nyt kerran tekee suuren paluun. Mutta kaikki muutkin juttuni ovat olleet elämää, ei sen isompaa. Ehkä onkin hyvä vain todeta, että elämää on.
 
Olen takaisin niillä juurilla, jotka omikseni koen – vaikka juureton muuten olenkin. Muutama päivä sitten ystäväni puhui kotitilastaan korostaen sen tärkeyttä, koska siellä ovat juuret. On upeaa kuunnella hänen juttujaan perheestä ja suvusta. Huomaan, kuinka hän löytää voimaa siitä, että hänellä on oma paikka ja sukutila. Itse olen viidennen sukupolven kaupunkilainen (tosin vain yhdeltä sukuhaaralta) eikä missään ole maata tai taloa, joka olisi ”minun” tai edes vanhempieni. Kuuntelen ystävääni ehkä hieman kateellisena, sillä hänen kotinsa on vieläkin myös ehjä, siellä ovat äiti ja isä.
Kuinkahan paljon juurista on kiinni ehjässä perheessä?
Voisiko kaupunkilaistyttökin kokea omaavansa juuret, jos jossain olisi lapsuudenkoti edes henkisenä turvapaikkana?
 
Muutin kotoa 16-vuotiaana, koska se ei enää tuntunut kodilta. Niin paljon kuin äitiäni ja siskojani rakastinkin, oli minun ajateltava itseäni ja hengissä säilymistä. Päätös oli oikeastaan aika rohkea siihen maailmanaikaan, mutta ainoa mahdollinen. Tuosta hetkestä alkoi itsepäinen ja itsenäinen selviytymistarina, juurien etsintä.
 
En löytänyt juuria ihmisistä enkä paikoista. En saanut luotua edes pysyvää perhettä ympärilleni. Selvisin kuitenkin aina eteenpäin. Viimein nelikymppisenä aloin ymmärtää, että minulle turva on hyvin pitkälti itsessäni – siinä, mitä minulla on. Olen vahva ja minulla on lapset, minun perheeni. Tajusin, että koti tosiaan on se, mihin juurrutaan. Vaikka koti ei olisi tietyssä paikassa, maassa kiinni, sen olemassaolo on kuitenkin ihmislapselle tärkeintä. Koti on se paikka, missä voi tuntea olevansa kotona. Niin yksinkertaista se on. Sitä vartenhan olin kynsin ja hampain tapellut itselleni ja lapsilleni uuden elämän. Että meillä olisi koti, jossa jokainen perheenjäsen voisi tuntea olevansa kotona. Ettei kenenkään tarvitsisi lähteä pakon edessä, ja todeta olevansa juureton.
 
Täytyy kyllä myöntää, että viihdyn myös tässä paikassa, jossa olen. Maata – tätä tonttia – en niin omakseni tunne, sillä pankinhan se vielä isoksi osaksi onkin. Mutta muuten olen kotona. Toivon, että lapseni voivat myös niin tuntea ja kokea, että heillä on koti, paikka juurtua. Aina.